Kolmetoistavuotiaasta Mauno Karttusesta oli tehty suojeluskunnan juoksupoika, jolla riittii raportoitavaa kansliasta helmikuun 25. päivänä. Punaiset olivat tulossa Lemille.
Pappilassa toimi ensin valkoisten, sitten punaisten kanslia. Kuva Lemin pitäjänhistoria/Taikalyhty.
Suojeluskunta oli saanut 50 uutta miestä. Luumäen suunnalta oli saatu tieto, että punaiset ovat saaneet junalastissa tykkejä ja kuularuiskuja. Suojeluskunta lähetti tiedustelijoita hakemaan tarkempaa tietoa.
”Päivällä tuli tieto, että Lappeenrannasta tulee myös punikkeja. Kohta tulivat Lassi [Lauri Karttunen] ja Hedlund aika kyytiä Kuukanniemestä ja ilmoittivat, että punasia on jo Heikkilän kylässä. Telefoneerattiin Savitaipaleelle, josta lupasivat lähettää apujoukkoja niin paljon kuin mahdollista”, Mauno Karttunen kirjoitti.
Punaisten lukumääräksi arvioitiin 150. Suojeluskunta lähetti punaisia vastaan neljä ryhmää Väinö Riihelän johdolla. Ensimnäisen kosketuksen punaisiin sai kuitenkin Toivo Naparin johtama noin 50 miehen joukkue.
Tauriin ehdittyään valkoiset huomasivat punakaartin etujoukon Sorvarilanmäellä. Punaiset ampuivat kohti valkoisia, jotka vetäytyivät venäläisten juoksuhautoihin. Valkoiset avasivat tulen kohti lähestyviä punaisia, mutta liian aikaisin osuakseen. Molemminpuolinen ammunta jatkui useamman tunnin, mutta kun kiväärituli ei tavoittanut vihollisjoukkoja, tappiot jäivät olemattomoksi.
Lemin pitäjänhistoriaan on kirjattu omakustanteesta Eräs Elma Eino Olkkonsen silminnäkijäkuvaus taistelusta:
”Sit toiset kerkis tuoho Mustikkamäelle vastaa. No, toiset jo tuliit, punaset, jo ylppäi tänne päi. Mut se ol äkkinäistä molemmi puoli se sota, eihä kukaa olt sotaa käynnynnäi sillo… Sit täs tappeliit niiko ensmäse kerra, meilt ko mänee vähä kirkolle päin ni tuos ennen peltoa. Nehä ol juoksuhauat just tarpee siin – punaset miehittiit nää juoksuhauat. Ja sit niitä ol pitki täs maantie ojaa ja tuos Elokallio pihas. Yks Hagelper Toivo [Toivo Hagelberg], mikä sit ol Lemi punakaarti päällikkö, ni se ol tuos naapuri pihal ja. Sit ne vanhukset.. isäntä ja emäntä ol siin, ja se Hagelperkii ampu vaa siin, paksus hankes, se ampu ylppäi. Sanoit, et mitä se sellane? No, heille o annettu määräys, net pitäis saaha nää panokset ammutuks, ettei sais viiä takasii… Se ol sellasta se.”
Illan alkaessa hämärtyä punaiset alkoivat perääntyä. Osa valkoisista lähti ajamaan heitä takaa ja sai haavoitettua kahta punakaartilaista, joista toinen menehtyi parin päivän päästä. Valkoiset palasivat Lemin kirkolle.
Taistelun kestäessä pappilan väki päätti lähteä turvaan. ”Syötyä kävin kanttorissa sanomassa, että jos he lähtevät pakoon, niin pääsevät meidän hevosessa, mutta heillä olikin kaksi kyytimiestä…. Kohta Antti valjasti hevosen ja myö, äiti, Arvi, Aarne ja minä lähdimme… Ajoimme Vilhulle, mutta kun siellä ei ollut ketään menimme Muukalle. Ensin Pitkälleaholle, jonne kohta tulivat myös kanttorilaiset… Kanttori ja minä menimme Pitkälleaholle yöksi. Illalla myöhään tuli Rynkän Toivo [Toivo Sinkko] ja toi tiedon, että punaset on paenneet pois”, Mauno Karttunen kirjoitti muistiin.
Mutta jo yön aikana suojeluskuntalaiset perääntyivät Savitaipaleelle. ”Tyhjensi valkokaarti Lemin kirkonkylän ja vei mukanaan kunnan sokerit 600 kiloa sekä vaivaisviljat noin 40 hehtoa”, kunnan esimies Antti Okko kirjoitti päiväkirjaansa .
26. päivänä helmikuuta punakaarti miehitti Lemin kirkonkylän ja asettui asumaan pappilaan ja lähitalohin. Tyhjentyneestä pappilasta tuli punakaartin esikunta.
(jatkuu)
Lähteinä käytetty Huttulan seudun historiaa -teosta, Antero Karttusen kirjaa Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918, Lemin pitäjänhistoriaa, Pentti Pylkön kirjaa Vaiettu vuosi ja A.V. Pajulan artikkelia Vapaussoturi-lehdessä 3/1976.