Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
SaiPa aloitti kautensa pikkusen hajallaan. Syksyllä tuntui, että ei tästä mitään tule. Valmentaja rauhoitteli: katsellaan ja kokeillaan. Muistelen, että pojat sanoivat kesällä, että harjoittelu ja kunnonkohennustahti on ihan erilainen kuin ennen, hyvältä tuntuu, mutta totuttelua vaatii.
Toukokuussa joukkue kävi Tero Lehterän johdolla harjoittelemassa Lemillä. Märän nurmen takia harjoitus vedettiin Tapiolan salissa. Kuva Kaija Lankia.
Kun pelit alkoivat, kaikki ei mennyt aivan putkeen, mutta valmentaja Tero Lehterä uskoi porukkaansa ja löysi aina jotain hyvää peleistä, jotka eivät katsojamäärää kuitenkaan lisänneet. Monet hylkäsivät ”rupusakin”.
Muistan vastanneeni valittelijoille, että tästä vielä noustaan. Monella alku on ollut hyvä, ja siitä on sitten alamäki alkanut, jospa SaiPalle kävisi toisin. Meidän Pojat on Meidän Pojat, aina. Juuri huonoina aikoina tukea tarvitaan.
Joulupuuroa kauhoivat niin söpöt ja kiltinnäköiset pistemiehet, hitaasti ja rauhallisesti kohos kauha – ei uskoisi, että samat jätkät sitten kaukalossa kiisivät jo tuulispään lailla ja takoivat maaleja ja pisteitä. On se kumma kuinka Lemikin osaa kummipelaajikseen valita aina just niitä parhaita. Kun Lemintoivo muuti muualle, niin tilalle ottivat Jonatan Tanuksen, miun muistaaksein samalla numerolla 11. Ja hyvin valitsivat!
Kevätkaudella SaiPa alkoi näyttää kynsiään. Tavoite oli kymmenen joukkoon, välillä oltiin jo kuudeskin, sitten seitsemäs, ja oltiin mukana pudotuspeleissä. Viimeinen runkosarjan peli oli monella lailla juhlaa. Silloin juhlittiin Jussi Markkasta, mahtavan uran päättävää maalivahtia. Lämmittelykentällä luistelivat monet Markkaset, kun jokaisella saipalaisella oli Jussin paita päällä. Oi -se oli niin liikuttavaa!
Siitä pelistä muistona (kuva 580) kuva, jossa jälleen odotetaan Markkasta noutamaan palkintoa, sillä monet halusivat muistaa ja kiittää häntä.
Itsellenikin peli oli juhlaa, sillä kentällä tämäkin eukko nähtiin – olin päässyt Koskimiehen kiekkofinaaliin. Joka pelissä nuoret kiekkoilijat myyvät kahden euron hintaisia kiekkoja, joista saavat rahat oman porukan tarpeisiin. Erätauolla ostajat (tai usein myös myyjät) yrittävät sitten heittää numeroidut kiekot mahdollisimman lähelle aloitusympyrää. Urheilu-Koskimiehestä kolme parasta saa sitten hakea voittonsa, paras saa viidenkympin lahjakortin ja vapaalipun kiekkofinaaliin.
Olin yksi näistä kahdestakymmenestäyhdeksästä onnekkaasta! Tuntui suurenmoiselta juhlalta hiipailla lipiliukkaalla jäällä, siinä missä kohta taas oma joukkue pelaa, ja Jussi on siinä maalissa! Muistona tuosta hetkestä miulla on se kiekko, ja muuta Saipa-tavaraa…
Ja nyt lauantaina tapahtui monen – minunkin – mielestä ihme. Peli alkoi tosi dramaatisesti. Palovaroittimet alkoivat huutaa, käskettiin poistumaan välittömästi hallista.
Siellä sitten seisoimme, osa veti hermosauhuja ja lapset tietenkin huolettomasti lumikasoihin leikkimään.
Moni kuului naurahtelevan, että nyt ne tietysti polttaa hallin, jotta saatais uusi. Pohdittiin myös miten ne ehtii tarkastaa liput uudestaan, meneköhän mukana nyt liputtomia….Kaikki meni hienosti ja automaatiset palovaroittimet oli laukaissut kärähtänyt popcorn-kattila. Hyvästä harjoituksesta siis meni tämä hälytys.
Yhtä pelottavalta näytti peli. Pelicans iski kaksi maalia, ja kolmanteen erään lähdettiin 0–2 tilanteesta. Takana joku jo aikoi vaihtaa vastapuolen aitioon, kyseli lainaksi sinistä paitaa tai liinaa, ei tässä kehtaa olla….
Mutta oli meitä onneksi muitakin. Ihailin muutamia nuoria, jotka jaksoivat kannustaa omia koko ajan, kilvan hakkasimme käsiä, emmekä luopuneet toivosta vaikka Pelicans-faneilta lähti jo paidat päältä, hurrasivat ja riehuivat voittajina – kunnes vaikenivat kun Saipa ihan viime hetkillä tuli tasoihin! Voi sitä riemua!
Pelicans-pelaajat tässä hiukan hämmentyneinä.
Jatkoajalle mennään. Ja sitähän ei pitkälti kulunutkaan, kun Ahti Oksanen teki ”granlundit”, kiersi maalin ja pamautti yläkulmaan. Ja halli repes.
Mie taisin hakata edessä seivovan selkää kuin fanirumpali, eikä olleet olkapäät kipeet kun huidoin ja heiluin! Luulen, että korkee C ei riittänyt miulle, varmaan kiljuin kovempaa, ja niin teki kaikki. Tuli todistettua, että Kisahallin katto vielä kestää!
Ehdin ottaa riemusta ennen omaa riehumista vielä yhden kuvan, jossa Saipan pojat taitavat vielä hieman mietiskellä mitä tuli tehtyä. Tässä hyö seisoot, meijän pojat.
Ja vastustajan kesäloma alkoi, faneilla siellä takana on paidat päällä. Heille on kyllä kunniaksi kertoa, että tilanteen selvittyä eivät omiaan hylänneet, vaan siniset kaulaliinat olivat ylpeästi esillä, omien tukena.
Nyt SaiPalla on sitten vähintään neljä peliä TPS:ää vastaan, ensimmäinen jo huomenna tiistaina 20.3. Turussa. SaiPa on jo voittaja, tapahtuipa näissä peleissä mitä hyvänsä.
(Ja kuten ennenkin, tämä juttu on mutumediaa, kaikki tekstin virheet on ihan miun omia!)