Eukkomamma pääsi viikonloppuna Lemin nuorisoseuran näytelmäporukan Tallinnan-reissulla todistamaan, kuinka sen ahtailla kaduilla ohjataan liikennettä.
Toisin kävi, kun kohteeksi otettiin taidemuseo Kumu. Navigaattori antoi reitin, joka osoittautui risteys risteyksen jälkeen aina vain ahtaammaksi. Taidemuseolle asti päästiin, osin pientareita koluten, kun kadun toinen laita oli parkkeerattu täyteen henkilöautoja.
Museon kohdalla oli risteysaluekin vallattu pikkuautoin, jolloin ison bussin kääntäminen ympäri kävi mahdottomaksi. Markku Rapin oli pakko yrittää eteenpäin.
Se ei sopinut museon liikenteen ohjaajalle – ilmeisesti ainoalle tehtävään pestatulle. Kuvattuaan ensin lemiläisbussin mahdollisia tulevia kolhuja ja muita jälkiseuraamuksia varten aloitti hän topakkana käskyttämään peruutuksia ja käännöksiä.
Kaikkiin miehen opastuksiin ei Rapi eikä hänen bussinsa kuitenkaan taipunut.
Ohjaajan oli luovuttava alkuperäisestä suunnitelmastaan – mikä se nyt oli ollutkaan. Kun bussin nokka Rapin millintarkalla ohjauksella oli saatu kohti leveämpää katua, otti mies pyörän alleen ja käski seuraamaan.
Heujastinliivein varustautuneessa viittoilevassa pyöräilijässä ja häntä seuranneessa suomalaisbussissa oli ihmettemistä myös Kumuun matkalla olleilla jalankulkijoilla.
Vähän väliä mies kääntyi katsomaan, että seuraahan bussi varmasti…
Ohjaaja ajoi bussin edellä koko matkan risteykseen saakka. Siellä hän nousi satulasta ja piti vielä puhuttelun Rapille, joka hänen mielestään oli ajanut taidemuseolle kiellettyyn ajosuuntaan.
Mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, olimmehan tulleet ihan eri katua, ja poliisin nähden. Taidenäyttely jäi meiltä näkemättä ja kahvit juomatta, mutta saimme sen sijaan nauttia omanlaisestaan teatterista. Ja ihailla Markku Rapin rautasia hermoja ja taitavaa ratin käsittelyä.