Kuopio-sarjan seitsemäs kirja, Otava 2016
Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Sirpa Kähkönen on minulle outo kirjailja, ja kuitenkin hän on kirjoittanut näin pitkää sarjaa, näytelmiä, ja jopa tietokirjoja. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Graniittimies (2014) oli ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Kun lukee sarjasta vasta seitsemännen teoksen tuntematta aikaisempia tulee kieltämättä outo tunne. Oli vaikea päästä sisälle tähän kirjaan. Takasivulla on kyllä luettelo henkilöistä, mutta sekään ei oikein avautunut minulle. Lisäksi tuntui hyvin oudolta, että kirja on kirjoitettu jokaisen henkilön omien ajatusten ja kokemusten pohjalta minä-muotoon, josta kuitenkin kuulee koko ajan Kähkösen äänen.
Teksti sinänsä on hyvää ja monimuotoista, rikasta, mutta ”minä” puhuu samalla tavalla lapsena, vanhana ukkona, jopa murteella haastavana eukkona. Se häiritsi minua aika lailla, ja mietin paljon, kuinka voisin mennä toisen ihmisen, kyläkunnan, puun tai jopa talon nahkoihin ”minänä”. Ulkopuolelta ajatellen esimerkiksi pikku-Hillasta olisi ehkä saanut enemmän irti, tyttösen leikkeihin oikein kaipasin aikuisen näkemystä, ei kuviteltuja lapsen ajatuksia.
Mutta uteliaaksihan tämä kirja teki: onko koko sarja kirjoitettu tällä samalla tyylillä, ikäänkuin näytelmäksi, ”nyt puhuu Juho Tiihonen”, näin vastaa Soma-täti Stella. Omat ajatukseni eivät todellakaan ole näin monimutkaisia ja pitkiä. Enkä suurin surminkaan uskaltaisi arvailla kenenkään muun aivoituksia.
Toivon saavani käsiini jonkun Kähkösen tietokirjoista. Tämä kirjaa tuntuu näytelmältä, jossa yksi henkiö kirjoittaa, ohjaa, lavastaa ja puvustaa kaiken kerralla. Yksin.