Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Aamuaikaisin Savitaipeleen torilta lähti täysi bussilasti iloisia eläkeläisiä kohti Orilammen majaa ja retkeilykeskusta.
Rantaan kuljettiin hyvin hoidetun puutarhan kautta.
Mutkainen harjutie pestiin reippailla sadekuuroilla, mutta perillä odotti aamukahvi lämpimän herkkupullan kera. ja aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta, kun hetimiten kuljettiin rantaan kauniin ja hyvin hoidetun pihapuutarhan kautta.
Tuuletar III odotti laiturissa, sen rinnalla sukelteliva kirkkaassa rantavedessä ruokailevat koskelot . Merimiestunnelmiin päästiin heti, kun astuttiin alas kajuuttaan ja löydettiin mieluisat katselupaikat. Kaikkien muittenkin hienojen risteilyalusten tapaankin olisi ollut myös oivat paikat kattoterassilla, mutta pienoinen sateen uhka piti meidät alhaalla. Myös matalien siltojen alitukset olisivat kuitenkin vaatineet tulemaan pois terassilta….
Lähdettiin Kultareitille, olla Irja ja Väinö Siikava aloittivat veneliikenteen 1957, pikkuisella ensimmäisellä paatilla, johon mahtui 20 henkeä. Matkustaja määrät ovat vuosien ja laivojen koon myötä kasvaneet, mutta yksi on pysynyt: kipparin hommiin vaaditaan myös haitarinsoittotaito.
Eipä ollut valittamista tämänkään kipparin taidoissa, nuorempi ei antanut vielä näyttöä näppäimistön käytöstä, sen sijaan kipparointi ja juomanlaskijan hommat hoituivat mainiosti.
Oli mukava kuulla seutukunnan historiaa hauskasti kerrottuna, ihan ensimmäiseksi hämmästeltiin sitä, että täälläkin muuan presidentti Kekkonen on ollut usein vieraana. Ihan ensin jo sota-aikaan pahojaan tekemässä, 18-vuotiaana sotilaana oli ollut räjäyttelemässä näitä siltoja!
Monien vaiheitten jälkeen toisessa virassa oli yrittänyt paikata tekosiaan, piti tulla kääntösillat junanradalle Hillosensalmeen, mutta lopulta tuli entisenlaiset matalat….Ja tietenkin, Orilammen savusaunassa oli ja on myös erikoislaude Kekkoselle.
Kalsontehtaitten kulta-aikaa oli kotimainen huonekaluteollisuus, koivuviilua Kalsolta löytyi varmaan joka kodista. Varuskuntiakin oli ennen, nyt on oikeastaan jäljellä vain Vekara. Utista lentokoneet muuttivat Tikkakoskelle, paikalle jäivät helikopterit ja laskuvarjojääkärit, ja Selänpään kenttä on nykyään purjelentäjien käytössä.
Alkoi sataa. Laivan ikkunat höyrystyivät, kameran silmä katsoi keskellä kaunista maisemaa, silti oli hienoa nähdä järveltä maisemat, joissa oli vuosikausia patikoitu,istuttu nuotioilla tai kiipeilty hurjilla kallioilla.
Rannoilla oli paljon mökkejä, jossain jopa valtavia huviloita, kartanoita. Joskus pikkuinen mökki oli aivan kallion kupeessa kiinni.
Oli riemastuttavaa löytää metsän keskeltä vuoren päältä se hirmuisen suuri ja korkea Mustavuoren torni – niin pienenä ! Löydätkö?
Lapinsalmeen päästiin myös, vaikkei uskois. Miten on mahdollista, että iso laiva siihen pujahtaa metriseen veteen ilman kolinoita ja pohjakosketuksia, mutta niin vain mentiin. Riippusillasta oli vain jäljet rannoilla, kaiteita toisella puolen, ja tuttu kota vastarannalla.
Käytiin myös Kuutinlammen konserttissalissa, vain ponttooniestraadi puuttui louhikon alta, ja vastarannan katsomon penkitkin näyttivät pikkusen pieniltä ja kuluneilta vastaanottamaan lähes parituhatta kuulijaa.
Matkan varrella nähtiin myös kuulu Löppösen luola, jota kesäisin asusti rautatieläiserakko, hän joka kesäksi aina tervasi jalkapohjansa ja kulki rannoilla ja metsissä avojaloin…
Muitakin hurjia juttuja kuultiin – Vuohijärvessä on Suomen syvin kohta, 100m (!?) ja vuorijonosta löytyy nykyään yli neljäsataametriä pitkä junatunneli!
Elfvingin tornikin saattoi jossain vilkahtaa, herra Elfving oli arvonsa tunteva, kun hän meni vastaanottamaan vieraitaan, niin vain ensimmäisessä luokassa matkanneet hän hyväksyi….kalliomaalauksetkin jäivät sumuisen lasin taakse, harmitti,kun ei ollut kiikareita mukana, oi miksi,oi miksi!
Monien vuosien toive toteutui tällä matkalla. Päästiin käymään Mäntysaaressa, jota nuoruudessani hautasaareksi sanottiin, ja ihan oikein. On aika ihmeellistä, että saaressa on kappeli ja hautausmaa. Sinne ei ole koneita haudan kaivuun, vaan lapiolla viimeinen makuusija kaivetaan.
Ruttovuosina sinne on haudattu jopa perhekuntia, Kinansaarestakin 24 henkeä. Puiset ristit ovat aikoja sitten lahonneet, mutta tuoreimmilla haudoilla on jo kivipaadet.
Siellä on myös Irjan viimeinen leposija, ja vaikka en sitä nyt ehtinytkään löytää, jotain liikahti lämpimästi sydänalassa. Viimeisen kerran näin Irjan vuosia sitten, kun hän jaksoi vielä tulla tervehtimään pikkujouluviettoon tulleita tuttuja.
Kappeliin mahtuu parhaimmillaan jopa 70 henkeä.
Pihassa pienessä tihkusateessa kuulimme, että kappeliin saatiin kellot Saksasta v. 1911, ja rahat hankittiin talkoilla. Sankarihaudassa lepäävät 11 nuorta miestä ja yksi lotta….
Mainion risteilyn jälkeen palasimme Orilammen majalle, jossa Siikavat aloittivat syyskuun 5.päivänä vuonna 1969 majoitustoiminnan. Silloin ei ollut vielä vettä eikä viemäriä, tiestä puhumattakaan.
Pitkälle on ehditty, ja toiminta on edelleen saman suvun käsissä, paikkaa hoitavat nyt tytär Helena miehensä ja poikansa kanssa, ja ravintola-alaa opiskelee jo uusikin polvi.
Sellaista herkkupöytää mihin savitaipalelaisetkin risteilijät pääsivät, harvoin näkee. joku koetti laskea ruokalajeja onnistumatta siinä kuitenkaan. Mieleen tuli yksi laulu jossa sanotaan ”hyvää ja kaunista”. Hieno päivä!