Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Viime sunnuntaina Hakamäen museotuvan valtavassa uunissa paloi iloinen tuli, ja tuntui se tuvassakin pehmoisena lämpönä – ainakin jos istui avoimen luukun lähistöllä.
Pihalla paloi juhannuksesta asti peitettynä ollut kokko.
Tuvan pöytiin oli kauniisti katettu puurolautaset, mehut, voit, sokeri, puolukat ja maidot.
Riihiruispuurolle saapui pikkuhiljaa tuvan täysi herkuttelijoita. Eila Kajanus-Jurvanen selvitti, että uutispuuroa tämä ei toki tällä kertaa ole, koska ruista ei pellossa nyt ollut, ehkäpä ensi vuonna. Mutta omaa riihiruista kuitenkin, ja syödään taas vanhan tavan mukaan,kuten ennenkin, ensimmäinen lautasellinen voin kanssa, seuraava sitten sokerin ja maidon kanssa.
Mutta tällä kertaa ahkera marjastaja oli löytänyt niin paljon puolukoita, että niitä riitti myös tämän puurojuhlan tarjoiluun.
Ohjelmaakin oli luvattu, niinpä Terttu Kultanen ja Heikki Hytti musisoivat, yhdessäkin laulettiin ja lausuntaa kuultiin Ritva Kontusen (virkkaatekevä Charlotta) esittäessä Matti Paavilaisen ”Keinusstoolissa istun”-runon.
Arpajaisissa upeat puiset pöllöt taisivat mennä ihan oikein kotiseutuyhdistyksen ahkeroitsijoille, ja meille muillekin kaikenlaista pientä löytyi.
Mukavaa iltaa vietetiin kuitenkin niin pitkään, että kesästä asti peiton alla kuivuneen kokon komeimmat liekit olivat jo loimunneet taivaan tuuliin, kun pihaan maltettiin mennä.
Komeahan se oli hiilloskin, olisi siinä nauriit ja lantutkin paistuneet potuista ja makkaroista puhumattakaan, mutta taisi olla jokaisella masu puuroa, kahvia ja ylen herkullista vehnästä täynnä, joten kokon ihailu jäi tällä kertaa lyhyeksi. Vähän kyllä mietittiin,jotta siitä voisi tehdä kyllä perinteen – siitäkin.