Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Hyvin nukutun yön jälkeen Mäntyperän eukko kurkisti makuuhuoneen verhon rakosesta ulos. Pikkusen pakkasta taisi päivä tarjota, mutta taivas näytti selkeältä.
Kun sai lämmitystulet uuneihin oli pakko lähteä katsomaan päivän nousua. Aukon takana kelopuun latva oli puolittanut kuun, ja sekin mitä taivaalle oli jäänyt, oli ohut ja läpinäkyvä kuin silkkipaperista leikattu.
Ja aurinko puristautui väkisin ryteikön takaa pistävänä liekkinä, se ei aikonut antaa pakkaselle periksi. Oli menossa vanhojen satukirjojen hyvän (kesä) ja pahan (talvi ) taistelusta.
Ja ihme ja kumma, jos saduissa pakkanen hikoili auringon paisteessa, niin muutaman koivun oksan kärjissä kimmelsi jäätyneitä pisaroita!
Ihan tietä myöten jo hiukan lihaksiaan pullisteleva, hymyilevä aamuaurinko päätti tulla Mäntyperän eukon tupasille asti.
Mieli kevyenä eukko otti haasteen vastaan, ja lähti köpöttelemään raikkaassa aamusäässä kohti myllyä.
Sielläpä kiikariin sai alavirran sulassa koskessa keikkuvan koskikaran, ja padon ylittäneen saukkoemon sekä poikasen tuoreet jäljet, kun olivat tapansa mukaan joen rantamia seuraten päättäneet laskea mäkeä alajuoksun puolelle. Liukumäki alkoi muistuttaa monien laskujen jälkeen jo ränniä…
Myllytuvan piha on puhtaan lumen peittämä. Myllylläkään ratas ei rupata, mutta hirret varmaan muistelevat aikoja entisiä, jolloin hevoset rouskuttivat heiniä puomillaan, isännät odottivat jauhatuksiaan – joskus jopa yöpyivät myllytuvassa, ja raamisahakin vonkui ja parkui lankkuja rakennuksille laittaessaan.
Pikkuhetkeksi eukko vajosi siinä muihinkin muistoihin, niissä näki ihanan Huuhilonkosken, jonka ympäriltä vanha ikimetsä on hävinnyt.
Jos tuota hienoa sammalikkoista kaatuvien ja koloisten jättipuitten satumetsää vieläkin hiukan kaipaa, niin ryteikölle kun selkänsä kääntää, jopa upeasti aurinko paistaa, ja odottaa karaa näillekin kiville hyppimään.
Kuutamoiset yöt ovat tällä kertaa takana päin, mutta Mäntyperän pihapiiriinkin suuret puut heittävät varjonsa. Vaarapuita ne ovat pienen tontin sisällä, sähkölinjojen reunamilla ja rakennusten vierustoilla. Jo monta vuotta Mäntyperän eukko on yrittänyt sopeutua siihen, että puut kaadetaan, ennekuin aiheuttavat suurta vahinkoa. Ehkäpä siksi niitä on tullutkin niska kenossa katseltua, kuvia on tullut otettua kymmenittäin, surutyötä tehty. Vielä tällä hetkellä kotiintulo näyttää tällaiselta.
Ja iltaan kallistuva päivä heittää viimeiset säteensä korkealle katon ylle kaartuvien honkien kylkiin, pursottaa koristeeksi vaaleanpunaisen kuorrutuksen latvojen ylle. Hyviä pakkaspäiviä!
