Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Pitkälle ei tautitilanteen takia päästä, mutta useinhan hienoimmat jutut löytyvätkin yllättävän läheltä. Helmikuun viimeisenä päivänä, upean keväisenä sunnuntaina lähdettiin etsimään Imatralta pikku-uikkua.
Siinäpä ajeltiin Vuoksen vartta, katseltiin kaunista kaupunkia – oi remontoidaanko täällä tuotakin kaunista vanhaa taloa! Kierreltiin katuja, joiden varsilla moottoripyörien hurjia vauhteja on katseltu ja käryjä haisteltu. Ihmeteltiin tyhjää koskiuomaa ja tummana vellovaa sähkölaitoksen alajuoksua.
ja sillan kaiteen kaunista vanhaa katulamppua.
Etsittiinpä sitten Vuoksen varrelta Kalastuspuisto, Vuoksen lautturi Kotipolun varrelta. Kesällä oltiin paikkaa monesti katseltu ja mietitty mikä tuo oikein mahtaa olla, liekö joku yksityinen, vain kalamiehille tarkoitettu, vaan nyt sieltä piti löytyä jotain aivan muuta. Ja toden totta, parkkipaikka oli täynnä, pihamaakin täynnä, enimmäkseen lapsiperheitä harvakseltaan ryhmissä.…
Kaveri kävi ostamassa liput, ja niinpä siirryttiin jonoon odottamaan vuoroamme, jossa päästiin viiden hengen ryhmissä sisään lumi-igluun, oikeastaan kahteenkin. Edessämme olevalle lapsiperheelle ovimies neuvoi Imatran ihmeitä ja mukavia paikkoja lasten kanssa käydä, ja ulostulo-oven luona toinen kaveri hakkasi jäätä ja sorti sohjoa edellisten ihmettelijöiden ulos tulla.
Ensimmäisessä iglussa värivaloissa oli jäinen sukeltaja happipulloineen, katse kohdennettuna eteen heijastettuun kuvaan vedenalaiselämästä, ja jättirapu valtavine saksineen väliin keitetyn punaisena, väliin somasti sinisenä, ja vieressä vielä valtava kala!
Toisesta iglusta kuului jo kireää kilkuttelua, ja siellä olivat jäiset soittimet, joitten takia oikeastaan reissuun lähdettiin. Pitihän niitä kokeilla , ei tässä ihan ukko-noa taipunut, mutta yritystä oli! Varsinkin lapsista oli ihmeellistä, että jää soi!
Hauska oli myös valtava jääpallo, josta sai kumeita bassomaisia ääniä, ja ihan totta, se sello, josta näimme taannoin kuvia paikalle houkuttamassa.
Yksi tapahtuman ideoijista ja toteuttajista Juuso Partanen kertoi liittäneensä sellon ohuella valkoisella johdolla vahvistimeen, ja niinpä ääni oikeasti kuului, kun rokalla osasi nätisti kieliä hyväillä.
Konserttejakin on aiemmin pidetty, ja oli suunnitelmissa tietysti nytkin, vaan eipä sitä yleisöä nyt saanut olla… miten olisi puoli-iglu, ja avoin katsomo-kuulemo… Toivottavasti joskus on mahdollista kuulla soittoakin, mitenköhän xylofoni pystytään virittämään, jos sulamista soittojen välillä sattuu!
Jono igluun jatkui yhä kun poikkesimme paikan ravintolaan kahville.
Mainiot omatekoiset leivonnaiset maistuivat, ja samalla sai ihailla jättihaukea, jonka leukaluita siinä Väinämöisen kanteleeksi sovittelin, Kalevalanpäivä kun oli, ja olipa siinä pöydällä kovia kokenut sellon rokakin, jouhet villisti levällään.
Päätettiin vielä kurkistaa vanhan sillan alle, jos kuitenkin se pikku-uikkukin, vaan ei yltänyt kiikariin asti. Varsinkin, kun valtava kaakattava sinisorsalauma vaappui vastaan, apetta arvelivat meiltä saavansa.
Eipä tuota arvannut mitään mukanaan tuoda, sinne jäivät muruja maasta etsimään, kun lähdimme kotiin vasten aurinkoa ajelemaan. Märkä tie nosti kurakaaria ja utupilviä edellellä ajavien taakse, ja aurinko heitti niihin hopeiset säteensä. Kevättä ilmassa!)
