Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Sunnuntai-aamuna tuli googlattua kivoja retkipaikkoja lähiseudulta, ja toiveikkaina lähdettiin ajelemaan…
Taipalsaaren tien ihanat kumpuilevat mäet ja pellot, kirkkaina kimmeltävät Saimaan veet, Joutsenon tuulimyllyt ja tehtaitten valkoiset savupilvet, Immolan muistorikkaat maisemat ja museotien metkat mutkat. – Ja sitten iso keltainen taulu ja puomi tiellä: Niska-Pietilän taidetielle ei päässytkään, vaikka sitä oli jo mainostettu!
No, netti kertoi, että Simo Häyhän museo on sentään auki, suljetaan kello 16.
Kuviteltiin aurinkoinen pihamaa, kenties kahvitarjoilu museolla, mutta ovessapa olikin lappu, että avataan ensi kesänä!
Jo toinen kerta, kun netti tai ilmoitukset pettivät meidät. Mitä nyt etsittäisiin? Turvauduttiin tavalliseen karttaan, ehkä nettiinkin pikkusen ja ajetaan Simpeleen suuntaan, sieltä 15 kilometrin päästä pitäisi löytyä Haukkavuori, jolle on kiivetty kauan sitten – parhaiten Mäntyperän eukolla on muistissa vuoren päällä tavatut valtavat, hiukan pelottavat koirat…
Eukko siirteli sormea karttakirjan sivulla, ja kuski oli luottavinaan ohjeisiin, ja kohtapa oltiinkin parkkipaikalla kolmentoista muun auton vieressä. Parkkipaikan reunassa on iso opastetaulu, ja kunnollinen ja siisti kuivakäymälä – ja joka paikassa kukkivat sinivuokot! (kuva 9984).
Museoreissulle lähtenyt eukko katsoi jyrkkää polkua) ja harmitteli, kun ei ollut ymmärtänyt ottaa kunnon metsäkenkiä ja kävelysauvoja mukaan.
Polku on kuitenkin kohtalaisen helppo, ja vaikka vuori kohoaakin Sarajärven pinnasta 78,9 metrin korkeuteen sinne todellakin kannattaa kiivetä!
Maisemat ovat komeat ja saavat kuvaajan (Seppo Jätvimies) henkäisemään :” Tämähän on komeempi kuin Olhava!”
Vuoren pyöreät reunat eivät eukkoa kurkistelemaan kutsu, huimapäätä pelottaa, mutta mielellään suostuu nojailemaan vuoren monia retkeilyreittejä ja polkuja mainostaviin opasteviittoihin.
Tälläkin kertaa Haukkavuorella on koiria, mutta ei pelottavia, vaan pieniä sieviä, melkein taskukokoisia, jotka iloisesti tepastelevat hihnat tiukalla ja häntä puolelta toiselle keikkuen. Ja omakohtaisia puutoksia löytyi lisää – nyt olisi ollut aika päiväkahvin!
Matka jatkuu näissä Rautjärven maisemissa, sillä kartasta löytyy tähti, Pirunkirkko. Sunnuntaipäivään kirkkoreissu sopii mainiosti, joten sormi seuraa kartan mutkaista soratietä, ja silmä etsii opastetta. Pienihän se oli ja pikkusen piilossa, eikä polun alussa juuri parkkitilaakaan ole.
Noin kilometrin mittainen polku on aika hankala, sen varrella on tehty hakkuita, ja oksat ovat jääneet polulle. Löytyy sieltä lumimiehen jälkiäkin, sillä lunta on kohtalaisen paljon,
mutta pahimpiin paikkoihin on huolella rakennettu tukevat pitkokset.
Kohtapa jo edessä kohoaakin mahtavista mahtavin vuori, kuin päälle vyöryvä, ilmassa roikkuva, pelottava,
jossa mittatikkuna ihminen..
Tämän uhkaava ja mahtava vuori, jonka juurelta puutkin ovat pystyyn kuolleet, on silti ollut vainon ja sotien aikana monien ihmisten turvapaikkana. Sen verran pelottava tuo holvi on, etten sen akustiikkaa koikeilemaan urennut, niin valtava oli kivinen katto kaarien yllä. Tämä tähti kartalta kannattaa todellakin lähireissuksi etsiä!
Juttuun lisätty yksi kuva 7.5. kello 11.25.