Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Pienen päiväretken voi tehdä Saimaan rantamille näinkin: hypätään autoon, ajellaan Mikkelintietä, maistetaan Puolmatkassa uusitussa kauppa-ravintolassa kanelimunkkikahvit ja jatketaan Ristiinaan, josta löytyy halvin tankattava.
Ihaillaan vihannoivaa kesämaisemaa,mutkaisiakin kyläteitä,kunnes ollaan pienellä ja yllättävän vaatimattomalla parkkipaikalla. Vain muutama auto siihen mahtuu, vähä väki lähtemään opastetaulun mukaiselle 2,3 km:n polulle. Lyhyt matka, helppo polku…
Helpostihan se alkaakin, tasaista leveää polkua pitkin kaunista rantamaisemaa jossa isot puut varjostavat paahteelta.
Mutta harhaa se on helppous, aurinko paistaa silmiin ja lähes estää näkemästä mäkien rinteissä komeat isohäränsilmäkasvustot.
Kosteikoista on turha etsiä lehtokasveja, kunnes yhtäkkiä tumman kallion ulokkeella aivan loistaa helakan vihreä parhaassa kukinnassa oleva kalliokielorypäs.
Sateet ovat nostaneet vesiä niin, että näinkin lyhyelle matkalle mahtuu kaksi varsin hyllyvää ylitettävää, hetkuvia irtolankkuja ja tilapäisiä risusiltoja, ja vanhasta muistista tiesin pelätä vihon viimeistä ”vuoren” ylitystä.
Siinä on tarkasti valittava joka askeleella mille kivelle tai juuren mutkalle jalkansa asettaa, jottei polven kipukulma ylity. Mutta lopultakin kaiken vaivan jälkeen saadaan nauttia retkikahvit hymyilevän kallion kainalossa
vuorenpeikon ihaillessa Saimaan säihkettä suuri silmä selkoisenaan..
Maalauksia ei kovin helposti nähtävissä ole, melkein pitää tietää missä kohtaa niitä on, ja katselutasannekin on niin harvaa laudoitusta, että tarkkana saa olla, ettei eväspalat eksy pikkukalojen kitaan. Vieraskirjaksi isoon laatikkoon on laitettu A-neloskokoinen vihkonen,joka varmaan jo ensi viikolla on irtolehtipainos. Kyniä on varattu toki useita – liekö jo monta pudonnut rakosista ulottumattomiin.
Ajattelin ennen paluumatkaa käväistä hotelli helpotuksessa. Edelleni ehtinyt neitonen varoitti: istu varovasti, se keikkuu… Keikkuvessa kalliolla.
Ja sitten jälleen vuorikiipeilyä, jolle kaipasin Huttulan Repovuoren tai Rukan Valtavaaran kaltaista köysirataa turvaksi, mutta ihmettelin samalla kevyesti kiveltä toiselle hyppelehtiviä nuoria! Nyt, kun aurinko oli selän takana, oli helppo ihailla orvokkilajien runsautta, metsätähdetkin olivat tuikahtaneet kukkaan tällä välin, ja jalan alla juurakot muodostivat ihmeellisiä taideteoksia, tämä kuin kuivunut lehmänläjä!
Polun varren maisemat kalliosaarineen olivat kuin postikortteja, tässä yksi sinulle. Ole hyvä.
Parkkipaikka oli ehtinyt käydä pieneksi, mikä selittikin useat lapsiperheet ja monet reippaat nuoret. Tämä eukko siirtyi vielä kerran jyrkänteen reunalle sen verran, että sai kuvaan auringon silmäniskut kulkijalle, kiitos ja näkemiin.
Hiukan kiertoteitä myöten lähdimme ajelemaan kotiin, Kirkonvarkauden kioskin vastapaistettuja munkeekja ja korvapuusteja emme kuitenkaan kaukaa kiertäneet, vaan niillä kruunattiin koko pikkuinen päiväreissu.