Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Nämä kesäteatterit! Ajamme vesisateessa, sadetakkia tai -varjoa ei ole… vettä tulee kaatamalla, kun yritämme löytää parkkipaikkaa mahdollisimman läheltä ovea…
Lipunmyynnin kattolippa on minimaalinen, saamme vielä siinäkin vettä niskaan. Lippu leimataan kuin ennen junassa, mutta nyt konttoristin rei´ittimellä!
Paikat edessä on tietysti jo täynnä, viereisellä sivulla on muovisia puutarhatuoleja, istahdamme hiukan varoen niihin. On tullut joskus nähtyä, kuinka tuolin jalat vain leviävät yht’äkkiä. Onneksi nämä eivät ole ”väsyneitä”. Hiukan samaa huolta kantaa viereeni istuva nainen. Tuoleista alkanut keskustelu saa mielenkiintoisen käänteen.
Arja Jaakkola os. Silvennoinen kertoo olevansa Katrin naapurin tyttö. Tehdaspaikkakunnalla oltiin kiinteä yhteisö, asuttiin lähekkäin ja tunnettiin kaikki. Lapset leikkivät keskenään tavallisia lasten leikkejä, naruhyppelyä, kymmenen tikkua laudalla, etsittiin nelilehtiapiloita, ja muuan Katri oli se tyttö, joka löysi aina koko pikkuisen kourallisensa.
Tohmajärven tyttö oli aina kauniisti puettu, ja samanlaisia mekkoja Katrin äiti ompeli myös Arjalle. Ja kun Arja keräsi mansikoita kahvikuppiin pientareelta, Katrin äiti laittoi ne sokerin kanssa kylmään, pakkaseen, ja sitten naapurin tyttö söi suurella mielihalulla sen ajan mehujäätä.
Katri-Helena oli kova esiintymään, erikoisesti Arjan mieleen oli jäänyt Saku Sammakko, jossa lapsille oli hienot sammako- ym. puvut. Tyttöjen ystävyyttä ei viiden vuoden ikäero haitannut, isommat pitivät pienemmistä huolta, ja yhdessä leikittiin ja touhuttiin. Tyttöjen isät ”kävivät sotansa” Värtsilän sulattamossa, se oli sen ajan tärkeääkin tärkeämpää työtä! Sieltä ei rintamalle joutanut!
Taloilla oli myös yhteinen kaivo, josta Arjakin vettä haki, kunnes 13-vuotiaana muutti Tohmajärveltä pois. Mutta sen hän muistaa, miten ylpeänä sinivalkoisen laululintusemme äiti hänen saavutuksistaan kertoi. Katri-Helenasta tuli suuri tähti.
Niin suuri, että hänestä tämäkin näytelmä tehtiin. Puhelinlangat laulaa, käsikirjoitus Katja Karisukki, ohjaus Tuomo Salmela, säestävä orkesteri Quattro. Katri-Helenana nähtiin ja kuultiin Susanna Heikki, joka oli hienosti omaksunut hillitysti hymyilevän tyylin. Katri Karusukki esitti vauhdikasta leskirouvaa, ja kolme muutakin roolia…
Kalle Jussila oli Spede -tyylinen herra korjaamopäällikkö, joka joutui pahoihin pinteisiin milloin villintyneen puumanaisen milloin uniapnean vaivaamana rekkakuskina. Ja kahvilan hoitajana hänen poikansa Teijo Lindström, hiukan hukassa jatkuvasti, aina yrittäen parastaan isän mieliksi, ja oli Katri-Helenan iki-fani.
Katrin kappaleet oli vallan upeasti jokaisen suuhun ja tilanteeseen sopiviksi, vallan herttainen kohtaus saatiin kappaleesta ”tule luo”, ja ”Anna edes vähän” sai kyllä kyyneleet katsojan silmiin. Kun sitten rinnalla riepotettiin, se tehtiin todella antaumuksella ja sellaisella vauhdilla, että pelkäsin ahtaan näyttämötilan hajoavan.
Mainittakoon vielä paljossa käytössä ollut ruutupyyhe, se oli milloin siivousrätti, milloin haalariin taskuun unohtunut trasseli, sillä pyyhittiin niin käsiä, pöytiä, kenkiä kuin tuolinjalkojakin… Ja hellyttävä Teijo-poika, joka hitaanpuoleisena ei autoijian pyyntöä muistanut, pohti pitikö olla 99-ä vai dieseliä… pannaan 99-ä, kun se on kalliinpaa, isi tykkää… no arvaathan mitä tuosta seuraa!
Mainio esitys kiertää katsottavan vielä noin 10 kertaa, esimerkiksi 31.7. Mäntyharjun kesäteatterissa ja 23.9. Kuusankoskitalossa, Kouvolassa.