Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Montako Niskasta olet nähnyt kerralla? Minä näin monta sataa, ja yhtään heistä en tuntenut. Viime torstaina Hamina Tattoon iltaesityksessa istuimme yläriveillä laitapaikoilla.
Tiukat ohjeet ohjelmalehtisessä kertoivat kahden tunnin istumisesta, kuvien ottamisesta vain paikoillaan istuen, kameran saisi nostaa vain omien kasvojen korkeudelle. Väliaikaa kahvitarjoiluineen ei olisi, vessapömpelit jättiteltan kummassakin päässä hankalien portaitten takana. Siellä istuen näin todellakin vain edessä istuvia, monen monessa penkkirivissä, tuhansia päitä koko kentän ympärillä.
Rikoin määräyksiä, nousin seisomaan, koska takanani ei istunut ketään. Skotlannin kuninkaallisten ryhmien sotillallisesta soitosta näin jotain vain vastapäiseltä tiiliseinältä suurista ruuduista, joilla muutenkin näytettiin esiintyvän ryhmän maan erikoisuuksia… Tämä ryhmä toi meille myös Englannin kuningattaren Elisabethin terveiset ja vilkutukset, mutta paikallani istuen en varsinaista esitystä nähnyt.
Seisten näin sentään omat punapöksyiset rakuunamme Lappeenrannasta, ja Hollannin tötteröhattuiset kuningas Willem Alexanderin edustussoittokunnan, jonka taustaruuduissa näkyivät tietenkin tuulimyllyt ja tulppaanipellot.
Ja kun kerran rikoksen poluille olin lähtenyt, napsin kyllä mieleni halusta kuvia pikaisesti seisomaan hypäten, ja hetkittäin siis näin kohtalaisen hyvin ainakin esiityjiä kentän takaosassa. Upeat Karibianmeren steelrumpuja soittavat valkopukuiset tummat miehet ehkä paremmin näin, mutta villisti musiikin tahdissa tanssivat punapukuiset neitoset vain pienin pilkahduksin.
Baijerin alppitorvista näin vain yhden, ja hämärässä valossa vähemmän värikkäästi pukeutunut ryhmäkään ei silmille hyppinyt. Musiikki toki kaikissa ryhmissä oli hienoa! Meidän valkoisiin pukeutunut Merivoimien edustussoittokunta marssi ja soitti hyvin säntillisesti, soittahan se myös yhdessä valtakunnan suurimmista taoahtumista, joulurauhan julistuksessa Turussa.
Varusmiessoittokunta on aikanaan Haminassa perustettu, ja tätä herkkuahan olemme nähneet aina Utissa vanhojen uttilaisten tapaamiste yhteydessä, eli tällä kertaa ei niin harmittanut, että kiväärishowsta kuulin vain rätisevät äänet, en nähnyt vilaustakaan. Mutta sielun silmin sitä taisin katsella .. siinä Utin hallien edustalla, jossa aina paistaa aurinko….
Kaikki musiikki ei toki sotilasmusiikkia ollut, kuulimme esim ”Muruseni” meripoikaitten esityksenä, ja Varusmiessoittokunnan solistina Angelika Klas esitti ”Yo Soy Maria”, sekä suuressa finaalissa Sammon taonnan yhteydessä ”Kuun poika”, (Hijo de la Luna).
Konsertin juonsi erittäin ammattitaitoisesti kielestä toiseen luontevasti loikkaamalla Ylen toimittaja ja uutisankkuri Jussi-Pekka Rantanen. Nyt on vain kyttiltävä tarkasti Alfan ohjelmia, sillä kaikki mitä en nähnyt tulee myöhemmin telkkarista, varmaan lähikuvina ilman niskasia.
Paraatin alkutahdit saatiin Raatihuoneen edustalla näin vauhdikkaasti,
ja ihana iltasoitto tuli raatihuoneen tornin avoimesta ikkunasta säkkipillillä soitettuna. Yleivaikutelma koko illasta oli tämä: mitä Lappeenranta onkaan menettänyt hävittämällä kaikki kauniit vanhat rakennukset! Avaria leveitä katuja, kauniita pihoja, tilaa ilmaa hengittää, koristeellisia hyvin hoidettuja taloja… ja kivikatuja, joita kävellessä ei tarvitse kompastella… Peukut Lappeenrannan linnoitukselle ja viimeisille puistoille lehmuksinaan jne.