Savitaipalelainen kuvataiteilija Eeva Jokipelto kuoli 10. heinäkuuta 90 vuoden iässä. Sirkka-Liisa Vaalivirta on kirjoittanut hänen muistosanansa.
Peukaloinen on laulanut aamupäivisin toista viikkoa. Käki kukkuu päivittäin, mutta vain kerran, harvakseen. Keisarinviitat lepattavat pihalla punakultaisin siivin, sama väri kuin Eevan hiuksissa, kun hän huoliteltuna ja hillittynä tuli vastaan. Väri ehkä haaleni, mutta hymy säilyi niin pitkään, kun hän kotonaan Paimensaaressa jaksoi olla.
Eeva sulki silmänsä viimeisen kerran hoitopaikassa, aamupesujen jälkeen, oman pojan saattamana. Vuosien mittaan hän oli nähnyt monen ystävän lähtevän, ikävöinyt lenkkikaveria ja päivitellyt jonkun nuoremman äkillistä lähtöä. Itsestään Eeva ei koskaan tehnyt numeroa, niinpä nytkin lähtö oli hiljainen, kuin uneen vaipuminen.
Etsin tuhansien valokuvien joukosta kuvaa Eevasta, mutta kun en sopivaa löytänyt, päätin laittaa yllä olevan hänelle niin tärkeän kuvan. Siitä oikeastaan alkoi Eevan taiteilijan ura. Kuva on palkittu omakuva, pastellityö, kilpailuun Opettajainvalmistuslaitoksessa Turussa 1954. Se oli kannustin. Myöhemmin usein ihmettelin sitä, miten hienovaraisesti Eeva osasi opastaa ja kannustaa meitä muita, tavallisia ihmisiä. Linografiakurssilla takavuosina mina ja lapsenikin saimme tasavertaista kohtelua: Luulen, että Eevalle ihmiset olivat aina Ihmisiä, joiden parhaita puolia hän halusi tuoda esiin.
Taiteilijana Eeva oli hyvin monipuolinen: hän veisti puuta, hän maalasi uskomattoman määrän muotokuvia, ja tietokonegrafiikkaa oli jotain vallan uutta ja ihmeellistä. Sitä hän nimitti multigrafiaksi. Tietokone kiinnosti häntä kovin muutenkin, oikeastaan hän toi atk:n Savitaipaleelle, koulutti ihmisiä, ja niinpä Paimensaaren näyttelyissä pikkukamari oli varattu eevan monipuoliselle tuotannolle, jopa sille tietokoneella tehdylle ja esitetylle, ihanille runo-kuva hetkille.
Eeva oli myös kirjailija. Toisen Eevalle tärkeän kuvan otan myös hänen 2019 julkaistusta, viimeiseksi jääneestä kirjastaan ”Runokuvia vunukoille” Kuva on heleä akvarelli kotirannasta, ikkunamaisema johon hän ei koskaan kyllästynyt, heinän heilumiseen, lehden värähdykseen, auringon välkkeeseen laineilla.
Luonto ja kotiseutu olivat hänelle hyvin tärkeitä. Paimensaaren suurten puitten takia hän taisteli, luonnonsuojeluyhdistyksen riveissä kerättiin porukka kartoittamaan saaren kasveja, harvinaisia pohjoisia lajejakin oli paljon. Yhdistyken kirjoituskilpailuihin hän otti myös osaa, mutta oli myös mukana raadeissa vlitsemassa toisten runoista parhaita. Yhdistys valitsi hänet kerran Vuoden luonnonystäksikin.
Mäntyperän luontopisteessä Eeva miehensä Matti.J. Raution kanssa piti myös oman näyttelyn, ja vuosittain he olivat vakivieraat uusien kesänäyttelyiden avajaisissa täällä kaukana syrjäkylällä.
Eeva eli aina jotenkin taustalla, vaatimattomana. Olen iloinen, että me ”tytöt” saimme yllätettyä hänet 90-vuotispäivänä, ja viettää vielä viimeistä pikkujouluakin yhdessä. Koristeltiin kuusi, Eevakin, vaikka pelkäsi kaatavansa sen. Oli naurua ja iloa. Nyt on tullut ilta. Peukaloinen on vaiennut, perhoset taittaneet siipensä pensaikkojen suojassa. Savitaipeleen kokoaan paljon suurempi ihminen, taiteilija, kirjailija, ystävä on poissa. Lepää rauhassa, Eeva!
Sirkka-Liisa Vaalivirta