Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Melkein taivaallinen hetki, kun nostan katseeni sinistä taustaa vasten syttyneisiin valoihin… ensimmäiset soinnut kajahtavat samalla hetkellä kohoten holvien korkeuteen…
Olen päässyt Lemin musiikkijuhlien perjantai-illan konserttiin, joka on koottu edesmenneen ja rakastetun Lemin Eskon Raija Tuuliaisen muistolle. Sibeliusta. Edessäni kahdeksan komeaa miestä. Arvokasta, upeaa, uskomattomia ääniä.
Vaikka laulettiin, että suru sorsi sorjan äänen, niin ei toki näitä! Mieskuoro Naskalit:Namikatse on hyvin kurinalainen ja hienopiiretinen, uskomattomia äänihelmiä aikaansaava kuoro, minä, joka aina etsin hienot, hiljaiset ja silti täyteläiset korkeat äänet, olin huikaistunut! Kuoroa johtannut Teemu Mustonen lauloi upean pehmeästi; mikä oli se holvi, josta ne nousivat – oliko se kitalaki vai tuliko se suoraan sydämestä!
Vakavanha Väinämöinen tuon tiesi, vaan ei kertonut! Minun mielestäni oikein Raijan laulu oli ”Terve metsä!”, reipas luontolaulu, ja minkäpä edestä Tuuliaiset työtä tekivät kuin suuren Jumalan luonnon! Ja hyvin tekivätkin… kuinka paljon hyviä luonto-ohjelmia saammekaan jatkuvasti nähdä – säätiön tukemina, kiitos siitä heille. Laulu esitettiin valtavalla voimalla – kyllä kuuli kuinka ”kuusi ryskyen kaatui”!
”Tuonen lehtoa” ei voi sydän kylmänä kuunnella, ja miesäänet hellinä, suruisina värähdyttivät kuulijan kyyneliin. – Me suomalaiset emme ole spontaania kansaa, minäkin olen tapauttanut jo monta kertaa, noussut seisomaan ja huutanut bravoota, mielessäni. Silti istun tässä hiiren hiljaa, ja nielen kyyneleitä.
Ihailen äänellisiä kultahippuja, upeita pitkiä pyöreitä vokaaleja, ja tarkkaa artikulointia. Jokaisesta sanasta saa selvän! Jos mietin ja ihailen kuoron äänten kammioita ja holveja, niin voi taivas millaiset näpit onkaan pianistilla, Pauli Jämsällä! Voi sitä juoksutusta, voi sitä voimaa! Millä tavalla huolletaankaan tuollaiset hartiat, käsivarret ja sormet! Aivan huikeaa. Ajatus karkaa taas omille teilleen, kun nuotinkääntäjän pitää olla joka nuotista selvillä, jotta kääntää oikean sivun oikeaan aikaan, niin onkohan hän usein itse soittanut tätä….
Musiikki on jotenkin agressiivista, ja vaikka soljuukin välillä kuin rullaamalla… dramaattinen, voi minua, parempi ois olla syntymättä soi pitkään mielssä.
Dramatiikka jatkui, kun kyseltiin miekan mieltä, eipä tuota pitäis mennä kyselemään, miekka on tehty murhaamahan, verta nielemähän, ei ole Kullervo kalervon pojan vika, jos miekka mieleisekseen matkan tekee. Olemme hiljaa, emme uskalla edes hengittää, esitys on niin voimakas, ja kylmät väreet käyvät vielä pikin selkäpiitä, kun lopulta arasti uskallan taputtaa. Mikä esitys!
Väliajalla käymme kirkonpihakahvilla. Kellotapulin ympärillä on aitä, muutoksia ja korjauksia siellkin. Kahvi ja herkkupulla maistuu, ja samalla sai tutustua uusiin vastuuhenkilöihin. Toiminnanjohtaja Jonna Imeläisen olemuksesta aivan kuin huokuu helpotus monien vuosien jälkeen, kun tilalle nyt astuvat Karoliina Junno-Huikari, ja jo ennestään tuttu Jussi Vänttinen. Odotan innolla ensi kesää….
Toki miesvoittoiseen esiintyjä kaartiin saatiin loppupuolelle yksi nainenkin, ja mahtavaääninen mezzosopraano saatiinkin. Pianisti loi musiikilliset puitteet kahden vahvan esiintyjän keskustelulle, Tuija Knihtilä hienosti elein ja ilmein kertoi tarinaansa, johon Erik Rousi pehmein basso-äänin lisäsi oman näkemyksensä.
Musiikillinen vuoropuhelu päätti mahtavasti tämän muistoillan, jolla vaatimatonta usein taka-alalle haluavaa Raija Tuuliaista muistettiin. Mielessäni Raija hymyili tyytyväisenä Museotuvan pihamaalla, kukkakimppu sylissään, uuden uutukainen Eskon paita yllään… nyt esityksestä kukkasin kävi kiittämässä esiintyjiä jo uusi Esko, Juha Koivisto.
