Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Taivas vyöryi ylleni juuri, kun torstaina starttasin kotipihasta kohti Lemiä odottavin mielin. Siellä odottaisi musiikkijuhlien avajaiskonsertti, 40-vuotisjuhlan odotettu alku.
Pyyhkijät tekivät täysillä työtään, pikitie lainehti jokena, ja soratien mäet olivat saaneet laidoilleen petollisia ojia veden syödessä tiehen uria mielensä mukaan. Mutta perillä aurinko kultasi keltaisen kirkon kylkiä!
Avajaispuheesta osa meni ohi teknisten ongelmien takia.
Mutta hienot muistot mieleen tulivat – kun juhlat alkoivat vuonna 1983, allekirjoittaneella oli ollut ajokortti jo kolme vuotta, ja miten onnellinen olikaan äiti päästessään tyttären kanssa nauttimaan ”korkeakulttuuria korvessa”.
Ensimmäiseksi kuitenkin jaettiin Lemin kello. Tarkasti salassa pidetty kunnan kunnianosoitus henkilölle, joka on tuonut kuntaa ansiokkaasti esille ja toiminut muutenkin kunnan kellokkaana. Yllätys oli hyvin mieleinen, kun vierestäni nousi hyvä ystävä Kaija Lankia palkintoa vastaanottamaan. Ansioluettelo oli pitkä, ja siinä mainittiin esimerkiksi tämän nettilehden perustaminen ja ylläpitäminen. Kiitossanoissaan Kaija mainitsi myös Savitaipaleen osaston, ja huuteli allekirjoittanutta nousemaan penkistä ylös – eipä huomannut, että siinä leminkirjavan Savitaipaleen osasto oli jo kuvaa hänestä ottamassa!
Varsinainen konsertti alkoi Jukka Nykäsen pianon tuulenpuuskilla, kun sopraano Marjukka Tepponen tuli laulamaan Wallyn aaria Alfredo Catalanin oopperasta ”La Wally”.Katkeransuloinen oli todella kaipaus , salainen rakkaus jonka laulajatar esitti kuin pala kurkussa, ja ah miten ihanat ohuet kapeat korkeat äänet!
Baritoni Kevin Greenlaw astui lavalle ryhdikkäänä, ei laulamaan, vaan esittämään täydestä sydämestä Valentinin aarian ” O sainte medaille” Charles Gounodin oopperasta Faust. Ei mikään ruikuttava rukous, vaan selittävä, osin vaativakin, miehekäs pyyntö ylös taivaisiin. Vahva ja hyvin ilmeikäs ääni taipuu hienosti niin hiljaiseen epätoivoon kuin melkein ”nyrkkiä pöytään” -vaatimukseenkin.
Neddan aaria ”Stridono lassu” , oopperasta Pajatso (Ruggero Leoncavallo) antoi jälleen upean näytteen Tepposen täydellisestä eläytymisestä epätoivoisen rakkauden tunteisiin: aina se oikeaksi tunnettu ei vaan ole sallittu. Miten hienoin pienin elein ja äänin lemmentuskaa voikin esittää! Ihailin jälleen sitä upeaa hiljaista korkeaa ääntä, sama ääni voimalla on kuin kimppu sitä kaunista yhtä, erikoinen.
Eläytyminen jokaiseen esitykseen oli läpi konsertin mahtavaa, joskus laulettiin kilpaa pianon kanssa, kuten Greenlaw Verdin oopperassa Trubaduuri kreivi Lunana ”Il balen del suo sorriso”. On hieno taito osua pelkällä äänellä ja eleillä suoraan sydämeen silloinkin, kun sanoja ei ymmärrä!
Kun pariskunta astui yhdessä eteemme esittämään dueton ” Silvio, a questora ” oopperasta Pajatso, ajattelin mielessäni heitä katsoessani: oi,jospa laulaisivat ”onnelliset”… Mutta musiikin alkaessa ilmeet vaihtuivat hurjaan mustasukkaisuuteen, salaisen tapaamisen kuumiin tunteisiin ja todella ihanaan lopetukseen, bravo!
Väliajalla oli ihana aurinkoisessa kirkkopihassa kahvitella, tavata ystäviä, muistella menneitä vuosia, ihmetellä noin 80 vapaaehtoisen voimannäytettä -j a tietenkin Kaija ja siinä sivussa koko leminkirjava sai halauksia ja onnitteluja, joissa todettiin Lemin kellon nrumero. 13 menneen ihan oikeaan osoitteeseen.
Toisen konsertti-osan aloitti Greenlaw Frankin aarialla Puccinin oopperasta Edgar. Hyvin tunteikas esitys, josta tuli jotenkin mieleen oma nuoruus, kun oli niiiin rakastunut johonkin filmitähteen tai naapurin poikaan, eikä vaan voinut kertoa kellekään, ei edes parhaalle ystävälleen! Kamala tilanne, katkeran suloinen!
Madame Butterflyn aaria Puccinin oopperasta oli todella katkeransuloinen…Tepponen elää täydellä sydämellä ja äänellä armaan odotusta, pettymystä, iloa ja tuskaa. Armaan laiva jo näkyy taivaan rannassa, mutta iloisena odotellessaan ei vielä arvaa… Tepposen eläytyminen on täydellistä – sormenpäitä myöten!
Franz Leharin operetti Paganini, ja varsinkin Paganinin aaria ”Gern hab’ ich die Frau’n gekysst” sai jo nimenä Mäntyperän eukon hekottelemaan ajatuksissaan. Oltiin näet pohjoisessa etsimässä mökkiä yöksi, alueen isäntä oli juhlatuulella, ja huojahteli avaimia luovuttaessaan ja kysyi kaveriltani ”Saako rouvaa pussata?”… Tässä esityksessä ei toki huojahdeltu, ja tunteetkin olivat huomattavasti uskottavammat Greenlawilla.
Franz Leharin operetti Giuditta tavallaan räjäytti pankin. Giudittan aaria ”Meine Lippen, sie kyssen so heiss” näytti, miten sulavasti Tepponen solahtaa osaan kuin osaan. Tässä hän kertoo tarinan tavallisesta tytöstä, joka ei rakkaudessa oikein omaansa löydä, monenlaisten epäonnisten suhteiden jälkeen ajautuu kapakkalaulajattareksi – pianokin soi kuin vanhoissa lännenkuvissa,. Ja miten hienosti, pieni-eleisesti Tepponen muuttui hekumalliseksi, kaiken lupaavaksi naikkoseksi – ja kuitenkin niin hienostuneesti!
Oopperasta ”Jevgeni Onegin” pariskunta esitti 3. näytöksen finaalin ”O kak mn’ e t’ozelo” tarina kertoo iloisen maalaistytön Tatjanan rakkaudesta vanhaan hapahkoon ukkoon… Tyttöressu ei oikein tiedä mihin päin elämässään kääntyisi,. Molempien äänenkäyttö ja eläytyminen kertoo kipeästä rakkaudentuskasta, ja tottakai, tässäkin sai nauttia siitäTepposen harvinaisen kauniista hiljaisesta, korkeasta, pitkästä ja kapeasta äänestä, jonka muodostaminen on taito sinänsä, ja joka ilman mitään erikoistemppua voimistuu helposti kirkon holvin täyttäväksi tuskaksi.
Ja arvatkaapas mitä, viimeisenä saimme todellakin kuulla Merikannon Onnelliset, jonka suomalaisiin sanoihin Kevin tarvitsi hiukan tukea tapletilta.
Ihana konsertti! Kiitos!
Kotimatkalla avoimilla pelloilla ja metsäaukoilla tanssi sumu – kuin musiikkia silmille. Katkeransuloisia tuntemuksia katsojan sielussa.