Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Mäntyperän eukko kävi retkeilemässä Taipalsaarella ja Suomenniemellä, ja kertoo nyt kokemuksistaan.
Päihänniemen uusi luontopolku
Kylläpä oli tunnelma toisenlainen kuin viimeksi täällä käydessä…. silloin oli kuuma kesä, parkkipaikat täynnä autoja, nuotiopaikat varattuja, uimapukuisia ihmisiä evästelemässä ja polskuttelemassa, lapsia ja riemunkiljahduksia ranta täynnä…. nyt se oli aivan tyhjä. Vain isot puut ojentelivat oksiaan kohti hopeankirkasta vettä, opastelaatikko oli aivan tyhjä, eikä puuseessäkään paperia enää ollut.
Ei tehnyt tämän eukonkaan mieli enää rantaveteen polskahtaa, vaikka kuinka pitkälti silmään siinsi sinisen Saimaan puhdas rantahietikko.
Mutta eihän nyt uimaan tultukaan, vaan tutustumaan uuteen avattuun luontopolkuun. Opastetaulut olivat tukevasti pystyssä, ja hyvin niissä oli kuvia ja tarinoita paikasta, sen kasveista, historiasta ja eläimistä. Sarjatalvikin löytäjälle luvattiin ylimääräiset pisteet jo ensimmäisessä taulussa, ja eukko itsevarmana aatteli, että se kyllä napataan, maasto on just sopivaa….
Polku on merkitty valkoisin täplin, ja niinpä tehtiin työnjako, kaveri kulkee edellä ja vahtii täplät ja allekirjoittanut tulee takana nenä maassa sarjatalvikkia ja muita kasveja ihmetellen.
On aika erikoista, että ihan rantamaa on kuivaa männikköä, maa on peittynyt neulasiin ja käpyihin, tuli mieleen aivan entiset lapsuuden leikkipaikat Utin kasarmilla ja metsiköissä, leikit olivat juuri tällaisissa maastoissa… Ranta oli raidoittunut puhtaalla hiekalla, ja koko rannan mittaisella ruokokauluksella, veden kantamilla, laineitten kauniisti riviin asettamilla. Yhteen paikkaan oli kerätty valtava ruokokasa joskus, ehkä viime keväänä….
Nyt kiivetään!
Aika hurjan näköiset portaat valkoisin täplin kertoivat polun jatkuvan siitä, ensin yli juoksuhaudan, ja sitten ylös. Eivät kovin hankalat kiivetä olleetkaan nuo pelottavan korkean näköiset ja harva-askelmaiset portaat,
ja sitten voitiin jo ihailla kirkkaana välkkyvää Saimaata korkealta, levähdyspenkki jyrkänteen reunalla ei toki vielä tässä vaiheessa kutsunut kulkijaa.
Harjun päällä oli hulppea kulkea. Polku on vielä ihan tavallinen pikkupolku, ei kiviä ei kantoja, mutta molemmin puolin mahtavat mustikkamaat! Monin paikoin oli ihan pakko maistaa peukalonpään kokoisia marjoja, jotkut tosin purskuttivat mehut näpeille, mutta kyllä vielä hiukan vetisen makuisia maistiaisia sai. Puolukat punastelivat mättäillä, sieniä oli vielä runsain määrin…
Eukkonen oli haltioissaan. Jos olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi, olisi jo järjestämässä kasviretkeä tälle polulle, jopa harjun päällä sai ihmetellä monia lehtokasveja, ja sammalia, kääpiä, varpuja… Opastaulun mukaan täällä viihtyisi myös metso, käpytikat ainakin nakuttelivat siellä täällä. Aurinko pani pienten koivujen ruskan hehkumaan. Seuraava taulu kertoi meidän olevan juuri harjun korkeimmalla kohdalla, siinä oli kuva maan kerroksista….
Tauluissa on tietoa ja muuta mukavaa myös niille, jotka haluavat kulkea netin mukaan, taisi olla jossakin taulussa ohjeita lauluille ja leikkeille, saattaa olla lapsiperheelle mukavaa lisää retkeen.
Ihmeitä löytyi kyllä polulta ilman nettiäkin, jossain kurkisti kärpässieni kaatuneen männynrungon alta, jossain polun peitti kymmenen metrin matkalta vaaleanvihreä sametin pehmeä nurmi.
Eikä se pieni yksinäinen ruusukaan kovin tavalliselta kuivan harjunpäällä kukkiessaan tunnu.Nyt kukka oli toki jo muuttunut suikeaksi punaiseksi kiulukaksi.
Sauvoilla oli käyttöä, kun polku kääntyi takaisin alas. Rinne oli melko jyrkkä, suurien haapojen, koivujen ja leppien varjostama. Mutta ei vieläkään sarjatalvikkia!
Puikahdimme jälleen juoksuhaudan toiselle puolelle, rantaan. Juoksuhaudat ovat myös lapsuuden tuttuja leikkipaikkoja, mutta jotenkin tuntui sydänalassa, kun opastetaulun mukaan näitä on kaivettu vielä, kun itse olen ollut jo kaksivuotias!
Mieli olisi tehnyt kulkea loppumatka juoksuhaudan pohjaa myöten, laskea ampumapaikat, ja etsiä kasveja kuivasta hiekkaseinämästä, mutta jatkoin kuitenkin kaveria ja valkeita täpliä seuraten rantaan, jossa jälleen aurinko hopeista välkettään laineille loi. Nuotiopaikka toisensa jälkeen jäi taakse, kiemuraiset rantapuut olivat väistelleet monet syysmyrskyt ja jäitten hyökkäykset, lahopuissa oli koloja monenkokoisia, ja tikkojen tarkka takominen jatkui. Aloin olla varma, että rantahiekasta jonkun puun juurelta ne pisteet saadaan… mutta ei vieläkään!
Ihmettelin koko rannan siisteyttä, ei edes nuotiopaikkojen ympäriltä löytynyt mitään roskaa, ei poljettuja tölkkejä, ei karkkipaperia, ei lasin sirujakaan. Hienoa!
Valtavan suuri proomu tai lotja, mikä lie matkasi hiljalleen eteenpäin hinaajan työntämänä, ja laineet huokasivat hartaasti päästessään rantaan vasta pitkän aikaa sen jälkeen, kun alus oli kadonnut niemen taa. Nuoren tervalepän juurella katselen viimeisiä kuohuja …
Valitsemme eväspaikan, eikä meitä todellakaan häiritä. Joku pariskunta sienikoreineen puikahtaa metsään, joku toinen koirineen palailee autolleen. Paikalla vallitsee rauha. Polku odottaa kulkijoita vielä pitkään, se on hyvin helppokulkuinen ja todellinen luontopolku… ja se sarjatalvikki löytyi lopulta, joten pisteet saatiin kotiin!
Irja Hannosen polku
Irja Hannosen polku Kuituraniemessä Suomenniemen Karkauksessa on toinen aivan soraton polku. Kuljimme sen muutama päivä sitten, enkä kameraa mukana kantanut. Mutta sarjatalvikki on siellä myös polun varressa, vaikka tämä kuva onkin Päihänniemestä.
Irja Hannosen polku alkaa olla nyt syksyllä varovaisemmin kuljettava, vaativakin, sillä kiviä ja louhikoita on paljon, ja vaikka pitkospuut on uusittu, suuret lehtipuut ovat karistaneet lehtensä liukastuttamaan lankkuja. Siihen kun vielä tulee pakkasyö, niin extreemiä on polun koko matka. Siellä on tehty juuri polun varren oksien karsintaa, ja punaisilla kepeillä on merkitty harvinaisia kasveja, kuten valkolehdokkia, mutta ei hyvin runsastunutta sarjatalvikkia, vaikka se on lähes polulle levinnyt.
Kissalammen suo-osuudelle pitkokset on laitettu korkealle, jotta vesi ei tulva-aikaan kulkijaa haittaisi. Kohtaamislevennyksiä pikkusen kaipasin. Kulkijoita oli, helsinkiläisiä ja Välijoen seutuvilta, yhteisiä tuttujakin löytyi nuotiotulilla haastellessa. Nuotiopuut olivat todella kuivia… puusee löytyy myös.
Saimme yllättäen kutsun myös tutustumaan Irjan taloon, johon on muuttanut pariskunta Juvalta. Piirustuksista entinen isäntä Eino oli jättänyt kuistin rakentamatta turhana, nyt se on tehty, ja todella paljon on muuttuneet sisätilatkin
Silti huoneessa, jossa istuimme niin usein kahvilla (toimme mukana termoksessa) Irjan ja kissojen kanssa, oli vieläkin sävähdyttävä tuntu, Irja oli läsnä jotenkin. Pariskunta ottaa mielellään vastaan kaikenlaista tietoa tai kuvia entisistä asukkaista; alakerrassa on huone, jossa historiaa pidetään esillä.
Hannosen polulle kannattaa varata kunnon kengät, eikä sauvoistakaan haittaa ole, sillä polku on märkänä ja jäisenä aikana todella haastava, mutta ihana. Luonnolliselle kulkijalle kullan arvoinen. Päihänniemen reitille tuli mittaa vajaa neljä kilometriä, Hannosen polulle liki kuusi. Mukavia syysretkiä!
(Lemin Kirjavan arkistosta löytyi muutama päätoimittajan ottama kuva Hannosen polulta keväältä 2020:)
