Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Savitaipaleen kirkkopiirin kanttori Aino Juntunen avasi uusien urkujen konserttisarjan Lappeen Marian kirkossa sunnuntaina.
Savitaipaleen kirkkokuoro päätti lähteä kuuntelemaan johtajansa soitantaa Lappeenrantaan. Ensin ajateltiin lähteä pikkubussilla, mutta lopulta tilattiin iso, ja ilmoiteltiin, että mukaan pääsee, jos halukkaita löytyy. Lopulta aikamoinen porukka odotteli bussia seurakuntatalon pihassa, kunnes uskottiin, ettei sitä tulekaan – varaus oli lipsahtanut syyskuun yhdeksännelle päivälle! Joku päätti jo luopua konsertista ja lähti kotiin, toiset laskemaan omia autoja, mahduttaisiinko kaikki mukaan. Pitkä letka siitä tuli, mutta perille päästiin.
Kirkko on todella suuri, korkeat valkoiset kupolit, joista keskimmäisessä aukeaa sininen tähtitaivas. Puurakennuksen valtavat tukipalkit on nekin maalattu valkoisiksi, ja upea kristallikruunu kimaltelee sateenkaaren väreissä keskellä kirkkosalia.
Kipaisen urkuparvelle. Portaat ovat korkeat ja huonojalkaiselle todella raskaat, miten tänne kuoro harjoittelemaan kiipeää? – Tuskin kiipeääkään, sillä parven täyttävät pienen talon kokoiset urut. Jos kuvittelin saavani niistä kuvan, niin kuvittelin turhia!
Onkohan uudet kirkon pääurut rakennettu vanhoihin kuoriin, sillä tuoretta puuta näkyi vain ”talon” taka-ja sivuseinillä, pillistö oli upeasti koristeellisten, hiukan jo hilseilevän maalipintaisen laidan suojassa.
Turhaan yritin saada kuvaan mahtumaan valtavat urut, hennon kanttorimme ja upean soittopöydän.
Mutta täällä ylhäällä kuoro ei harjoittele, tilaa ei ole, ja kun katson kaiteen yli kirkkosaliin, huomaan siellä kakkosurut ja tilaa kuorolle…
Ohjelmalehtisessä kerrotaan, että nämä uudet lehteriurut on rakennettu ranskalaisromanttisen tyylin mukaan. Urkurakentamo Veikko Virtasen luoman soittimen innoittamana Aino Juntunen oli nyt valinnut esitettäväkseen juuri tähän konserttiin sopivaa musiikki
Ensin kuulemme Johann Sebastian Bachin Sinfonian kantaatista ”Wir danken dir, Gott, wir danken dir”, Kiitämme sinua, Herra. Tähän konserttiin urkuri oli valinnut A.Guilmant`n sovituksen, ja urut hoitavat tässä kokonaisen orkesterin yksin! Tämä oli iloinen, jopa riemukas kiitos, joka päätyi voimakkaaseen riemuun ja kiitollisuuteen.
Seuraavana kuultiin Guilmant’n äidin kuoleman muistoksi säveltämä ”Hautajaismarssi ja serafilaulu”, mainittakoon, että tämä on kuultu myös Notre Damen suurten urkujen vihkiäisissä säveltäjän (1837-1911) itsensä soittamana. Musiikki alkaa pohjattomalla surulla, pehmeän alakuloisin huokauksin, raskain, hiukan laahaavin askelin, jotka kuuluvat taustalla vielä silloinkin, kun monenlaiset tunteet raastavat mieltä. Lopulta noustaan askel askeleelta kohti korkeutta, serafien laulua en kuullut, mutta ihana oli lopun lohdullinen rauha.
Kolmantena kuultiin Jaques-Nicolas Lemmensin Cantabile ja Fanfare. Lemmens on minulle aivan tuntematon, J.S.Bachin suuri ihailija ja jo nuorena Brysselin kuninkaallisen konservatorion urkuopettaja, joka lopulta palasi kotimaahansa Belgiaan ja ja perusti kirkkomusiikkikoulun, Lemmens-instituutin. Urkukoulun opit kuuluvat erityisesti Cantabilessa, siinä on selvästi jopa äänenavausta, ja satumaisen keveää valssin tuntua, muutama säe Für Eliseä ja jopa kansanmusiikkipoljentoa, paikoitellen näin poloneesin tanssijoita musiikissa. Mielenkiintoinen teos! Fanfaren tarkoitus on esitellä urkujen koko trumpettiäänikerta, Aino kutsuu tätä kappaletta ”toitotukseksi” aikalailla osuvasti.
Jehan Alain, Litanies Ja 119 kuullaan seuraavaksi. Nuorena kuollut säveltäjä ehti uudistaa urkumusiikkia , ja oli ensimmäisenä etsimssä itämaisia, gregoriaanisia ja muita uudenlaisia vaikutteita urkumusiikkiin. Toisen maailmansodan alussa 29-vuotiaana kuollut Alain ehti kuitenkin säveltää 140 teosta, joista nyt kuulimme tämän ”Litaniat”, josta tuli tavallaan muistoteos, sillä hänen isosiskonsa kuoli juuri teoksen valmistumisen jälkeen. Musiikki on kuin rukousnauha, päättymätön, välillä vihainen, välillä itkuinen, välillä melkein raivokas, mutta aina sama rukous. Nöyristelemätön, melkein vaatimus…
Muistoteos on tämä viimeinenkin, sillä se on Maurice Duruflén vuonna -42 säveltämä ”Prelude et fugue sur le nom d`Alain”, Jehan Alainin muistoksi. Siinä on pieni toistuva sävelkulku, jonka sanotaan muodostavan Alainin nimen, ja lainaus Litaniasta. Teos on sävelillä leikittelyä, ehkä erilaisia muistoja, jatkuva mielenkiintoinen vouvaava poljento, muutama valssin askel, kuin menuetti. Tämä on yksi suosituimmista Duruflén sävellyksistä, ei silti tutun tuntuinen minullekaan.
Konsertin musiikki ei kuulijaa kosiskellut, vaan antoi mielenkiintoisen kattauksen tämän tyylisille uruille sävelletystä musiikista. Miltähän olisi mahtanut kuulostaa vaikkapa ”Jumalan kunnia luonnossa”, kaikille tuttu -olisihan tuon voinut kuorokin kiitokseksi hienosta konsertista kajauttaa, lähes kaikki olimme paikalla. Kiitos, Aino, konsertista!
Seuraavat uusien urkujen konserttisarjan esitykset ovat : su.23.2 .klo 15 Matti Vaakanainen ja su 16.3. klo 16 Tuomas Pyrhönen.