Huhtikuu jo. Mihin se talvi katosi – jos katosi. Lunta sataa taas.
Tavastinniemen kalliot ovat jo paljastuneet lumen alta.
Päättyvä talvi on mitä kummallisin, vähän kuin aprillia koko talvi. Pakkasta ja lunta on ollut riittämiin, mutta eukkomamman tapoihin ja tarpeisiin nähden väärässä paikassa tai väärään aikaan. Lumityöt olivat tuntuvin muistutus siitä, että talvea elettiin.
Se mihin eukkomamma talvea tarvitsee, on hiihto, mutta nyt se tuntunut onnistuvan. Ensin oli vesisadetta, sitten lumisadetta, mutta ei jäätä järvellä, minne lumen olisi satanut. Ja kun jäät viimein vahvistuivat, ei niille latua saatu, kun vesi ehti ensin.
Niinpä eukkomamman hiihtokorttiin kertyi talvelta vain 33 kilometriä, mikä taitaa olla alhaisin lukema 15 talveen. Tuhansia kilometrejä ei koskaan olekaan kokoon hiihdetty, mutta sadan raja sentään on rikki mennyt.
Jokaiseen talveen on kuulunut myös Kuuksenen Ellinsaaren kierto hiihtäen. Tänä vuonna se jäi – sentään kiersin Tavastinniemen.
Tänään tosin olisi ollut mitä mainioin hankiainen, mutta eukkomamman vei tauti. Sukset odottavat edelleen rapun pielessä toiveikkaina, mutta monot ovat jo kellarissa ensi hiihtokautta vartoamassa.
Ensi talven lumia sen sijaan eivät näe muutamat vanhat petäjät kirkonmäellä. Tekninen lautakunta teki viikolla päätöksen puuvanhusten kaatamisesta ennen kuin ne kaatuvat omia aikojaan. Eukkomamma tosin ei usko, että vanha mänty kaatuisi, ainakaan juurakkoaan myöten mutta katketa se voi.
Ison aukon kyläkuvaan jokainen puuttuva puu tekee.
Talven lumitaakan mäntyvanhus jaksoi kantaa, vaikkakin kallella päin.