Jos olette haistaneet meiltä päin palavan lihan hajua, ette ole erehtyneet. Helteisenäkin päivänä on takkaan laitettava tuli – ihan vain lehtokotiloiden hävittämiseksi.
Yksikin tällainen on liikaa.
Yksikin niljake saa eukkomamman sadistiset vaistot hereille, mutta sitten kun niitä on kymmenen tai sata, alkaa ajatella mitä synkempiä tuhoamiskeinoja.
Tämä kevät näytti suhteellisen rauhalliselta kotilorintamalla, löydöt olivat yksittäisiä. Pihan haravoinnin jälkeen kylvettiin saavikaupalla tuhkaa pensaitten juurille kotiloita karkottamaan.
Toissa iltana eukkomamma meni puutarhaan katsomaan reheväksi venähtänyttä lipstikkakasvustoa. Ja kas – siellä liperien varislla niitä oli jo parikymmentä suunnittelemassa maustepöheikön tuhoamista. Vaan siitä eukkomamma kokoili ne kouraansa ja riemusaatossa kantoi takkaan odottamaan aamullista kärvennystä.
Eilen oli tarkoitus käydä tarkistamassa, oliko paljonkin petoja jäänyt lipstikkaan vielä väijymään. Mutta matkalla silmä osui voikukan lehdellä kököttävään kotiloon – ja sitten toiseen maassa voikukan juuressa ja sitten kolmanteen…. Koura oli hetkessä täysi, sitten toinen kourallinen, kolmas, neljäs…
Kotilot olivat vallanneet koko joutomaan kulman, jossa voikukka ja vuohenputki kasvavat. Paikan oli eukkomamma kaksi vuotta sitten kuoruttanut tuhkalla, mutta viime kesänä on muutama yksilö päässyt pesänsä tekemään. Joka paikkaa kun ei jaksa kynsisaksien kanssa sängeksi nyrhätä.
Pari emoa sitten on muninut muutaman tuhatta munaa, ja nyt erikokoisia iljetyksiä oli kuin mustikoita mättäässä. Hyi hemmetti!
Kotilomättääseen ei taida purra mikään muu kuin tuli.