Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Hyrkkälän majalle, entiselle kyläkoululle Savitaipaleella oli kutsuttu entiset ja uudet kyläläiset mukavaan illanviettoon. Ulkokilpailut siirtyivät sisään, sillä rankka sade pieksi maisemaa ukkosen jyristessä ja salamoiden leimahdellessa.
Sisällä oli esillä edesmenneen Seepo Sinkkosen tauluja. Niiden ääressä taiteilijan sisar Terttu Kultanen miehensä Jaakon kanssa.
Niinpä sisällä kisailtiin reinon ja pallon heitossa ämpäriin, ja rinkuloiden osumisesta muovitappeihin. Vanhoja asioita muisteltiin ja vohveleita ja lettuja syötiin vatsat pullolleen, kahvi ja mehu maistuivat myös.
Lapset ja jotkut aikuisetkin saivat kasvomaalauksen Päivi Pihamolta.
Pirjo Tiainen jakoi palkintoja lapsukaisille kaikista hyvistä osumista.
Samalla ihailtiin äskettäin edesmenneen Seppo Sinkkosen näyttelyä. Taulut ovat värikkäitä, monet maisemia, monet taas panevat miettimään taiteilijan tarkoitusta ja ajatusta.
Erikoisen liikuttava on kuva, jossa taiteilija on tutusta Haavoittunut enkeli -taulusta muotoillut oman versionsa – siinä haavoittuneen kääreet ovat pudonneet maahan, enkeliä ei näy missään, mutta kantajat katsovat ylös taivaalle. Mikä ihana toivo ja usko!
Seppo Sinkkonen oli myös taitava haitarin soittaja sekä kynäniekka. Illanvietossa hänen sisarensa Terttu Kultanen luki hänen kalevalamittaan kirjoittamansa runon:
Kotiinpaluun painajainen
(kirjoittanut Seppo Sinkkonen)
Saapuu Seppo, äijänkääkkä, luota Lailansa lahian,
pimiähän pirttisehen, alle tumman turvahirren.
Talvella viluinen tanhut, kolea myös kömmänässä,
partaa kuurahan vetävi, vaalehiksi varpahia.
Kylmät on patterit katalat, sähkösyöpöt sammuneina.
Syömäkirstu ainut lämmin, siellä mustuu marjaseni,
kalansaaliini sulavi.
Sulake nääs silmätönnä kaamoksessa katselevi,
niinkuin neito neitsyytensä ainokaisen antaneena.
Käänsi sälli sätkän tuiman, kääri toisen, kolmannenki.
Vaan ei mökki lämmentyne noilla kessun saatanoilla,
keuhkomyrkyn ketkaleilla.
Niinpä mätti jätkä parka, monta pökköä pesähän,
lahopuita lasautteli kitaan kuusikuutioisen,
tuohen tulehen tuiskautti.
Jop’ on hiisi kiukahassa, paholainen pankon alla.
Uuni kitsaasti kituvi, savun lykkääpi sakean,
kitkun kourin koskettavan.
Tippa silmihin tirahti, näköreiät täyttelevi.
Joutuupa poloinen poika pakoon porstuan perälle.
Siinä inttävi inehmo, tuumi hapsia haroen:
Tulispa kesä keralle, itikoita ilman täyen,
hyttysille vienon viisun hanuristani hakisin,
sulin sormin soittaa saisin!
Saapuu Seppo, äijänkääkkä, luota Lailansa lahian,
pimiähän pirttisehen, alle tumman turvahirren.
Talvella viluinen tanhut, kolea myös kömmänässä,
partaa kuurahan vetävi, vaalehiksi varpahia.
Kylmät on patterit katalat, sähkösyöpöt sammuneina.
Syömäkirstu ainut lämmin, siellä mustuu marjaseni,
kalansaaliini sulavi.
Sulake nääs silmätönnä kaamoksessa katselevi,
niinkuin neito neitsyytensä ainokaisen antaneena.
Käänsi sälli sätkän tuiman, kääri toisen, kolmannenki.
Vaan ei mökki lämmentyne noilla kessun saatanoilla,
keuhkomyrkyn ketkaleilla.
Niinpä mätti jätkä parka, monta pökköä pesähän,
lahopuita lasautteli kitaan kuusikuutioisen,
tuohen tulehen tuiskautti.
Jop’ on hiisi kiukahassa, paholainen pankon alla.
Uuni kitsaasti kituvi, savun lykkääpi sakean,
kitkun kourin koskettavan.
Tippa silmihin tirahti, näköreiät täyttelevi.
Joutuupa poloinen poika pakoon porstuan perälle.
Siinä inttävi inehmo, tuumi hapsia haroen:
Tulispa kesä keralle, itikoita ilman täyen,
hyttysille vienon viisun hanuristani hakisin,
sulin sormin soittaa saisin!