Tip-tip-tip… Toivorikkaasti kaiken heinäkuuta on räystään alla oleillut melkein kuivuuttaan halkeillut vanha lasten vanna. Tänä aamuna se herätti iloisesti ensin säännöllisin rytmikkäin tippumisäänin, sitten jo terävällä lorinalla. Ah, tänään ei tarvitse kantaa vettä niille vähille kasveille, jotka ovat helteessä säilyneet elävinä, hiukan kituliaina, mutta kuitenkin.
Mäntyperän eukko vetää jalkaan villasukat. Kun on tepastellut paljain varpain ja muutenkin lähes paidatonna kaiken kesää, tuntuu hassulta peittää ruskeat varpaansa lämpimillä sukilla, mutta parikymmentä astetta tuntuu – huh – niin kylmältä! Helteen on luvattu jatkuvan, ja varmaan se jatkuukin. Jos Rilli-kissan ennustukset hiukan pieleen menivätkin, niin nämä ruskeat varpaat kertovat jo muutaman minuutin villaisessa kääreessä oltuaan, että kuumaa on, kuitenkin.
Sopiipa tässä nyt sateen ropistessa muistella taas hiukan menneitä. Mäntyperän eukko on tänä kesänä ylittänyt itsensä uskomattomalla tavalla. Kun normaalisti ei enää halua/jaksa ajaa edes Lappeenrantaan, niin tiukan paikan tullen tämä eukko porhalsi Pienellä Punaisellaan keikan Ilomantsissa. Lähti aamuyöllä kahden aikaan ja palasi samana iltana takaisin. Syy oli erittäin tärkeä. Mummin pieni prinssi pääsi ripille. Pienet tyttöset laskivat kuinka pitkä aika on heidän juhliinsa, ja vannottivat mummua, että tulethan varmasti myös silloin heille.
Matka helteisenä päivänä tuntuu vieläkin unenomaiselta. Viimeksi on tainnut itse ajella noilla seuduilla parikymmentä vuotta sitten, kun oltiin Kuopuksen kanssa Kelvänsaaressa luontoleirillä… Voi näitä aikoja. No, eukko ajelee, keskittyy erinomaisesti, ei aja harhaan, pysähtelee sopiville levikkeille juomaan, haukkaamaan omenan tai voileivän, katselee jo valmiiksi mukavat uimapaikat tulomatkalle, jolloin tietää olevansa uupunut.
Juhlat olivat upeat, niin mukavat kuin vain voi olla, kun äiti on vähän tällainen epäkelpo. Kotimatka onnistui yli odotusten Simpeleelle asti. Helle oli hirmuinen, ja vaikka pari kertaa oli pysähtynyt uimaan ja ajeli eteenpäin märässä uimapuvussaan, niin mikään ei tuntunut riittävän pitämään väsynyttä eukkoa hereillä. Niinpä hän keksi tempun, mitä ei varmaan kenenkään muun autossa saisi tehdä. Kaatoi vesipullosta vettä suoraan päähänsä, siis hiuksille ja kasvoille, rinnuksillekin monta kertaa, ja sillä tavoin selvisi kuutostien ruuhkista kotiin.
Toipumaan matkasta ei ehtinyt, sillä seuraavan viikon sai nauttia kaikkien lastenlastensa vierailusta. Piha-allas oli välillä täynnä meitä polskuttelijoita, oli ihanaa. Pitkästä ajomatkasta muistutti enää vain kaasujalan takareiteen syntynyt suuri mustelma, joka säteili hirvittävän kivun lonkkaan ja selkään, putosi polveen niin, että kävelemään pystyi vain Sisu-merkkisillä liikuttimilla. Mummu oli ehkä hiukan ärtsy kipuineen. Kuitenkaan sellaista tunturia ei tule, eikä niin pitkää patikkaretkeä, että se veisi voiton tästä kesän hurjasta muistosta. Jälleen yksi selviytymistarina elämässä!
Kesä on ollut oikea perhoskesä. Voi, miten kevyesti ne lepattelevatkaan, miten kauniita ja säihkyviä ovat siipien värit. Kyllä, kyllä, eukon olisi pitänyt ahkeroida polttopuiden kanssa, kitkeä nokkosia ja pestä ikkunoita. Mutta eikös olekin niin, että se kaikki jälkeeni jää, sen sijaan nämä perhoset ovat täällä vain hetken, ehkä vain tänään. No ei tänään, kun sataa, mutta huomenna taas vastakuoriutuneet neitoperhot räpyttelevät kainosti siipiensä sinisilmiä pelto-ohdakkeen kukkasissa.
Yksi ainoa upea ritariperhonen lenteli alkukesästä ympäri pihamaat, ja eukko sen perässä kamera kädessä ja nilkat nokkosenpuremista punaisina. Pitäisi muuten olla se paras hoito reumatyyppisille kiputiloille tuo nokkonen, vaan eipä tunnu helpottavan. Ritariperhonen sen sijaan sai paljon aikaan. Suoputket ja karhunputket vaativat nyt lähempää tarkastelua, sillä lähes jokaisessa rouskuttelee yhä pulleammaksi paisuva ritariperhosen toukka. Hassua, kun nekin ovat yksilöitä. Joku syö ainoastaan kukkia, toiselle kelpaavat lehdet, ja kolmas on molempiruokainen. Mutta lipstikka ei kelvannut yhdellekään.
Eukolla on purkissa kasvamassa yksi, jolle kelpaavat vain kukat. Onkohan se ritaritar, hienosteleva neitonen? Ensi kesänä, toivottavasti onnistuneen talvehtimisen jälkeen tässä pihassa varmaan oikein ritariarmeija!
Mutta vielä on kesää jäljellä. Pitäisi ehtiä marjaan, keittämään mehuja, maatalousnäyttelyyn, ralleihin, Saimaalle, uttilaisten tapaamiseen,sisarustapaamiseen… milloin tämä eukko oikein istuu heinien ympäröimään pihakiikkuunsa ja kuuntelee tätä ihanaa hiljaisuutta? Muuten: tämä on ensimmäinen kesä, kun eukolla ei kasva pinaattia täällä nokkospehkojen keskellä. Pinaattikeittoa ei siis talvella syödä, eikä ainakaan nokkosta. Olkoon kuinka terveellistä hyvänsä. Tämä eukko on pitkävihainen; kun on kerran polttanut, on turha yrittää lautaselle. Iloista kesänjatkoa.
SL