Perjantai-illan ensi-illasta Lemin Tapiolasta poistui tyytyväistä väkeä. Yli kaksituntinen Särkelä itte oli toisenlainen näytelmä kuin pari aikaisempaa ilottelua. Hauskaa oli kuitenkin.
Heroja (Markku Peutere, vas.), kunnanlääkäri Kosonen (Jari Kapiainen) ja Särkelä itte (Hannu Hovi) Tapiolan näyttämöllä.
Kun Ilmari Turja kirjoitti näytelmänsä, oli hänellä mahdottoman paljon sanoja käytettävänään. Suurimman osan niistä hän pani Julius Särkelän suuhun, ja vielä kovaa ja painokkaasti puhuttavaksi.
Lemin Särkelän ohjaajalla Sami Sivosella on ollut vahva usko Hannu Hovin kykyyn selviytyä muistia ja äänivaroja vaativasta pääroolista. Uskolla on ollut hyvä pohja ja valinta hyvä. Takeltelematta Hovi klaaraa kaksituntisen näytelmän, missä hän on melkein koko ajan äänessä. Hiki oksalla helmeillen, ääni monen harjoituksen ja flunssa-ajan käheyttämänä Julius Särkelä paasaa ja mesoaa, näyttää kuka on isäntä talossa ja tiilitehtaalla.
Särkelä itte on miesten näytelmä, ja siksikin Tapiolaan valittu. Onhan Lemin nuorisoseurassa sellainen joukko osaavia miesnäyttelijöitä, että moni pieni ammattiteatteri olisi kateellinen.
Aikaisempien vuosien päärooleissa nähty Markku Peutere on omimmillaan ukko Herojana, tahkoa pitkään kiertäneenä kansanmiehenä.
Kun tohtorin, kartanon omistajan ja tämän pojan sekä maaherran rooleihin on ollut laittaa sellaiset kyvyt kuin Jari Kapiainen, Pentti Kauppi, Jussi Sinkko ja Arto Penttilä, kelpaa katsojan nauttia. Ja näyttämön naisten – Jaana Sinkon, Päivi Pokkisen, Liisa Junnosen, Liisa Haikon ja Aira Grénin.
Ilmari Turjan monisanaisuudesta johtuen varsinkin ensimmäinen näytös on pitkä. Sen kaikkien repliikkien merkitystä ei edes tajua, jos uupuu kesken eikä näe toista. Tapiolan puupenkit alkaisivat painaa takapuolta, ellei sovitukseen olisi saatu myös liikettä ja touhua sukkeluuksien rinnalle.
Kun väliaikakahvit on juotu, juhlat alkavat toden teolla. Särkelä pitää puheen, jolle ei taida olla vertaa suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Samalla Hannu Hovi pääsee ennen näkemättömään vauhtiin, hän nauttimalla nauttii esiintymisestään. Ja Särkelä löytää itsestään puolen, joka on lähempänä esittäjänsä syvintä olemusta.
Uuden Suomen päätoimittajanakin vaikuttanut Turja todistaa näytelmällään lehdistön tärkeää roolia ihmisten elämässä. Onko julkisuuden vaikutus Särkelään sitten hyvä vai huono, sen päättäköön kukin katsoja. Viattomampi se kuitenkin on kuin nykylehdistön aikaan.
Vaan eipä nyt muutenkaan eletä tehtaanpatruunoiden, kunnanlääkärien ja maaherrojen aikaa. Onneksi tuohon aikaan voi palata Tapiolan katsomossa.