Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Suomen kesä on täynnä tapahtumia. Niitä on niin paljon, että jopa tässä ihan kotinurkilla on monta mielenkiintoista yhtä aikaa. On todella vaikea valita mitä jättää katsomatta!
Eikö mitään näistä voisi pitää talviaikaan, kun on muuten niin hiljaista… Maanviljelijöillä on vuoden kiireisin aika kesällä, ja kuitenkin maatalousnäyttely on aina parhaaseen heinäaikaan. Nytkin poudat alkoivat sopivasti juuri samaan aikaan kuin Okra Oripäässä.
Kun matkasimme tuonne vanhoille kotiseuduille päin aikaisin perjaintaiaamuna, niin vesisadettahan se antoi märille pelloille ihan aamupäivään asti. Surullisia olivat lätäkköiset pellot aina Orimattilaan asti, mutta sen jälkeen tuli jo toiveikas tunne -ehkä kuitenkin vähän saadaan kotimaistakin viljaa leipään.
Liikenne oli melkomoista, ja huikean seikkailun teki keskellä tietä nuori fasaanikoiras.Tienpientareiden luonnonkukkia saunakukkaa, harakankelloa, leinikkiä ja päivänkakkaraa ahdistivat monin paikoin komean lupiinin tiukat kasvustot.
Riihimäeltä alkoi sitten pouta, lämpötila kipusi korkealle ja kun Loimaalla käännyttiin Hirvikosken tielle Mäntyperän eukon kurkkua kuristi.
Kaikki niin tuttua ja kuitenkin vierasta. Ei ole Loimaalla enää mamman mökkiä, tietkin ovat muuttuneet, mutta vanha viljavarasto seisoo yhä maamerkkinä. Miten se lieneekin meillä juurettomilla, että kyynelet tuppaavat silmiin kaikilla näillä paikkakunnilla, joissa kotia ei enää ole…
Liian iso Okra
Okra on suurentunut ja laajentunut kuin kuumaan jätetty limpparipullo – kunhan ei poksahtaisi! Koko lentokenttä on valjastettu muutaman päivän tapahtumalle.
Autoja oli silmänkantamattomiin, ja samanlaista oli kaikki muukin. Vaikka oli kartat mukana, niin tuntui, että mitään ei ehtinyt nähdä valtavien traktoreitten ja puimurien takaa, telttojen ahtaassa kuumuudessa ei juuri jaksanut esittelyihin tutustua, ja ruokailu valtavan ravitolateltan korviahuumaavassa metelissä ja ahtaudessa oli kaukana miellyttävästä ruokarauhasta, mutta messumeininkiähän se tietysti olikin.
Oli ihan turha kuvitella näkevänsä tuttuja – vaikka jälkeen päin saatiinkin tietää olleemme ihan samoilla alueilla! Eläinosastoille yrittäessämme nähtiin yllättäin aivan upea valjakko, ja hienosti pukeutunut rouva…hei, kohta alkaisi valjakkonäytös! Tässä kuvassa Leena Kalalahti ja Havu sekä takana cromi, avustaja.
Eikä tuosta katsomosta kannattanut enää muualle lähteäkään, sillä hurja hevosryhmä näytti stunttitaitojaan, elokuvista tuttuja juttuja. Ja ihan viimeksi vielä varsinainenh linssilude, jonka oli selvästi vaikea odottaa omaa vuoroaan, jopa ilman suitsia ja satulaa se suostui hyppäämään tuliesteen yli!
Ja niinpä siinä kävi, että päivä Okrassa päättyi tähän. Niin monet osastot jäi kokonaan näkemättä. Onkohan seuraavan kerran jo päätetty majoittaa vierailijat kentän laitamille, jotta edes puoleen tarjonnasta ehtisi tutustua….
Muuten:, ennennäkemättömän siistit vessat täytyy mainita, ei mitään bajamajoja, vaan kiinteät parakkivessat, joissa siivooja vastasi omastaan, seinillä oli omavalvontalistat jopa!