Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Mäntyperän eukko on aloittanut tämän upean uuden vuotensa jälleen töpeksimällä. Ajatelkaas, kun koko syksyn on kulkenut kuin täi tervassa saamatta aikaiseksi yhtään mitään, niin tänä aamuna nousi sitten vähän ennen kuutta.
Kun oli näet pakko. Koipea alkoi taas pakottaa niin hirveesti, että kipuvoidetta piti panna jo peiton alla, kun ei uskaltanut liikahtaakaan, se kun iskee se kamala kramppi joskus ihan henkäisystäkin. No niin, kömpi siinä sitten hiljalleen ylös, ujutteli villasukat jalkaan, ja köpötteli tupaan varovasti, varovasti.
Kun kaikki mahdolliset pillerit ja voiteet alkoivat tehota sen verran, että uskalsi pukeutua, panna kahvit tippumaan ja tulet tuvan uuneihin, huomasi, että aikaa valoisaan aamuun on vielä pitkälti. Mitähän tuota tekisi.
No pitkästä aikaa sitten istui tämän Dellinsä ääreen, ja aikoi kirjoittaa näitä kuulumisia. Ja kirjoittikin. Ja omasta mielestään tallensikin ihan oikein, vaan jotain meni pieleen. Aamulla kirjoitettua juttua luetaan parhaillaan ehkä jossain tuolla avaruudessa, ehkäpä nyt niillä planeetoilla, joista aamun uutisissa kerrottiin. Ne ovat maan kaltaisia, mutta niin kaukana, että on turha kuvitella tapaavamme niiden mahdollisia asukkaita koskaan. Mutta ehkäpä eukon kirjoitus tuli vahingossa imaistua sinne samalla, kun nämä tieteilijät saivat tietonsa sieltä – niin kuin vastavuoroisesti. Joku yhteys oli auki.
On se kumma, miten helppoa on luopua monista traditioista, asioista jotka ovat vuosikausia olleet mahdottoman tärkeitä. Sen yhä vaivaaman uupumuksen myötä eukko jätti ihan tuosta vain piparit ja kakut paistamatta, laatikotkin tekemättä. Paitsi maksalaatikot, ne kun eivät edes äitien tekemiksi mainostettuina kaupasta ostettuina maistu miltään eukon suussa.
Piparitaloja tuli joskus tehtyä ihan tusinatyönä, nyt ei siis ainuttakaan. Ei karpalokarkkeja, ei joulukaljaa. Oikeastaan ei edes muistakaan enää mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä. Pullaa toki paistoi, ihan vähän, ja vain yhtä joulumallia.
No ne kirjavat sukathan tytöt olivat jo syksyllä tilanneet, ja ne mummi toki neuloi, vaikka tyttöjen jalan koko on jo isompi kuin tämä oma. Ja komeat sukathan niistä tulikin, ja moniväriset tietty. Mutta olipa ihme, kun tytöt sitten tulivat. Kummallakin oli oma sukanneulominen mukana, kolmiväristä neuloivat, ja joululahjat piti saada valmiiksi täällä. Kylläpä mummi oli ylpeä!
Tuntui, että siitä on vasta vähän aikaa, kun opeteltiin ensimmäisiä ketjusilmukoita ja patalappuja, ja sitten neulottiin kaulaliinoja. Ja nyt ei enää edes kantapäähän neuvoja tarvitse! Toinen taisi tehdä mummin tapaan, toisella oli ohje, jonka sai lankojen mukana. Kavennukset oli siinä silleen, että mummikin taitaa sitä tapaa kokeilla.
On toki ihanaa, että mummi on saanut antaa lapsosille jotain itsestään. Olihan sekin ihanaa syksyllä sieni- ja marja-aikaan, kun yhdessä kuljettiin metsässä, ja biologian tehtävään tarvitsi opastusta sammalien, jäkälien ja metsäkasvien tunnistukseen – ja sitten tyttö ilmoitti saaneensa opettajalta kiitosta. Ja se nuoremman käsityöstipendi, ei näitä mummi unohda ikinä!
Aika hyvin on sopeutunut lopulta siihen, että lapset eivät ole lomillaan yötä täällä mummilassa. Vaikka muisteleekin haikeasti aikaa, jolloin oma joulu alkoi siitä, kun laittoi kaikille vuoteet valmiiksi, leipoi, paistoi ja soitteli joulupukille, niin hyvin on nyt tottunut tähän järjestelmään. Tuntuu melkein kuin kuorisi kermat kakun päältä, kun voi vain nauttia ilman entisiä vastuita, pyykkiä ja siivoamisia, ruuanlaittoja ja tiskejä.
Oli meillä yhteinen surukin. Harmaaraitaista kissaa ei enää ole. Syksyn mittaan se alkoi muuttua laiskaksi, ruoka ei kelvannut ja uni maistui yllättävän hyvin. Silitystä se pyysi suurin kirkkain silmin, sylikin kelpasi, mutta juuri vähän ennen joulua se muutti kissojen taivaaseen, ja Mäntyperän eukko itki. Kun sitä kaverin kanssa haudattiin tuonne puutarhaan, routaisen kuopan pohjalta löytyi erikoisen kaunis kivi. Kun kesällä Kisun kummulle istutetaan kukka, niin tämä kaunis kivi laitetaan siihen myös.
Harmaaraitainen kuvattuna silloin, kun se vielä oli voimissaan.
Kaverilla oli kesällä syntynyt pentu, asusteli siellä kolmen aikuisen kissan kanssa, ja kaveri tuumasi: kyllä sinun nyt pitää ottaa se pentu, eihän sitä ilman kissaa voi olla. Tuossa se nyt maata rötköttää eukon jaloissa, pieni ruusunpunanenuinen mustavalkoinen pehmo. Ja meillä kaikilla on paljon oppimista.
Mäntyperän eukko tekemässä tuttavuutta Mustavalkoiseen.
Kas, kun entisessä kotonaan pentu on ollut ulkokissa niiden isojen kanssa, ja herkutellut rieskalla, pipareilla ja perunankuorilla, niin täällä neito ei ole toistaiseksi suostunut ulkoilmaa juuri haistelemaan. Sen sijaan se oppi heti käymään omassa sisävessassaan, ja suuhun kelpaavat vain parhaat herkut. Mutta kun eukko lähtee kaverilleen yöksi, kisu kulkee kopassaan rauhallisesti koko matkan, ja on jälleen yötä ulkona entisten kavereidensa kanssa.
Voitte uskoa, että tämä pentu hurmasi tytöt hetkessä (ehkä siitä johtuukin tuo herkkusuuksi muuttuminen!) Sitä on nyt venytetty ja vanutettu minkä sukanneulomiselta on ehditty. Ja sen nimi on Santis, koska sen kieli on kuin santapaperia.
Tuskinpa eukko sitä muistaa sillä nimellä kutsua, menköön entisillä, eli Kisu, kun on kiltti, ja Senkin Rontti, jos joskus tuhmaksi rupeaa. Onhan siellä entisessä kodissakin tottunut siihen että kaikki kissat on aina olleet Viljoja, olipa ne tyttöjä tai poikia, ja millainen lauma hyvänsä.
Jospa Mäntyperän eukko toivottaakin teille kaikille oppivaista uutta vuotta. Onhan tosi hienoa, jos pystyy aina oppimaan ja ymmärtämään lisää, kyllä se maailmakin osaltaan ymmärryksen myötä pikkuisen parantuu ja asiat lutviutuvat.