Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar. Mutta nykyään hän ei enää juuri viitsinyt peiliin katsoa, sillä vuosien myötä kauneus oli kadonnut pikkuhiljaa. Mutta harmaana ja pulleana hän asusteli kuitenkin aika onnellisena omassa linnassaan kaukametsän keskellä Harmaaraitaisen kissansa kanssa.
Tänä aamuna hän heräsi silkkipeittonsa alta poikkeuksellisen reippaana, päästi Harmaaraitaisen kissansa sisälle öisiltä seikkailuretkiltä, antoi sille lämmintä aamumaitoa kultaiseen kuppiin, ja pani itselleen päänselvityskahvit tippumaan.
Juotuaan hän pukeutui lämpöiseen kukkamekkoonsa, ja suunnitteli päivän askareita. Ikkunan alle lennähti muuttomatkalta myöhästynyt rastas, nokassaan suuri punainen marja.
”Voi hyvä tavaton!” hoksasi Mummokuningatar, ”suollahan taitaa olla vielä karpaloita, minäpä käväisen keräämässä kopallisen.”
Ja niinpä hän pani lämpöisen villahuivin harmaille hiuksilleen, paksun villatakin ylleen, kuninkaallisen upeat villasukat jalkaan ja tietenkin kumisaappaat, eihän suolle muuten voi mennä. Ihan siinä linnan takana avautui tuoksuva suo, mutta välissä oli puro. Kas , siinäpä pulma. Koska Mummokuningatar oli köyhä, eikä hänellä ollut palvelusväkeä, puron yli ei oltu koskaan rakennettu siltaa. Nuorena Mummokuningatar oli hypellyt kiveltä toiselle, mutta nyt se ei enää onnistunut kipeitten kinttujen takia.
Mummokuningatar mietti ja mietti. Silloin Harmaaraitainen kissa naukaisi: ”Miaauh, minä taisin juuri keksiä keinon, odotapa tässä”.
Ja Harmaaraitainen kissa kipaisi metsään hirmuista vauhtia. Eipä aikaakaan, kun se palasi mukanaan karhu Kontio, kettu Ketterä, jänis Pupuliini ja majava Mahtavaherra. ”Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen korkeutenne,”mörähti metsän kuningas Kontio, ” Olen kyllä jo menossa talviunille, mutta autan vielä sinua sillan rakennuksessa…” ja Kontio haukotteli pitkään.
Majava Mahtavaherra ryhtyi työnjohtajaksi. Se etsi paikan, jossa oli suuri kivi, ja paksurunkoinen haapa. Tarkoitus oli, että Kontio puskee kiven keskelle puroa, ja Mahtavaherra itse kaataa taitavasti haavan sillan rungoksi. Kettu Ketterä saisi kiivetä puuhun painamaan oksista, jotta puu kallistuu juuri oikeaan kohtaan.
”Mu-mu-mutta mitäs minä teen, mitäs minä sitten,” höpötti Pupuliini ja hyppeli sinne tänne turhan panttina. ”Lyönkö tassuillani ta-ta-tahtia?” Katsotaan, katsotaan tuumasi Mahtavaherra, ja katsoi kuinka talitiaisparvi tuli tutkailemaan touhuja. ”Teistä nyt ei ainakaan mitään apua ole, mutta voittehan käydä etsimässä ne parhaat karpalomättäät” naureskeli kettu Ketterä, ”pimeä tulee jo niin nopeasti.”
Ja niinpä karhu Kontio työnsi ja työnsi, haukotteli aina välillä, puhkui ja puhisi ja työnsi minkä jaksoi. Mutta se oli lihottanut itsensä talviunia varten niin paksuksi ja väsyneeksi, ettei kivi liikahtanut mihinkään. Silloin Pupuliini hyppäsi apuun, ja ihme ja kumma. Sen pienet voimat saivat yhdessä karhun kanssa kiven liikkeelle. Mahtava oli se loiskahdus, kun kivi molskahti keskelle puroa. Juuri silloin majava tyrkkäsi haavanrungon samaan kasaan, ja Harmaaraitainen kissa loikki kiireesti pakoon, ettei sen silkkinen turkki vain kastuisi.
Nyt Mummokuningatar pääsi suolle, ja siellä iloiset talitiaiset auttoivat häntä keräämään kirpeät punaiset marjat mättäiltä. Kylläpä niitä tulikin paljon! Kiitollisena Mummokuningatar palasi linnaansa, ja kutsui kaikki auttajansa kesteihin. Vain karhu Kontio löntysteli hiljakseen takaisin metsään, jonne se oli rakentanut talvipesänsä suuren kuusen kainaloon.
Mummokuningatar leipoi kaikille herkullista karpalopiirakkaa, keitti kuumaa kaakaota, ja vielä kauniin punaista karpalokiisseliä. Kylläpä siinä oli herkkuja! Pupuliini vei ison palan piirakkaa vielä perheelleenkin, majava teki marjoista kauniin kaulakorun vaimolleen, tiaiset esittivät kuorolaulua. Mutta kettu Ketterä sanoi -arvaapa mitä ;”Happamia”, niin sanoi kettu.
Vielä iltahämärässä Mummokuningatar kävi viemässä suuren höyryävän piirakan karhu Kontion talvipesään, mutta otso oli jo sikeässä unessa. Ehkäpä piirakka olisi mainio välipala, kun se kylkeään kääntää, tuumasi Mummokuningatar.
Kun Mummokuningatar tuli takaisin linnaansa hän oli jo niin uupunut, että pujahti hetimiten peiton alle, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti kiitollisena. Mutta Harmaaraitainen kissa hiipi linnan pihassa öisillä retkillään, mitä lie mielessä. Sen pituinen se.
SL
Tulosta tämä ja väritä, tai väritä tietokoneen piirustusohjelmalla. Pyydä aikuiselta apua, jos et itse osaa käyttää ohjelmia.