Mäntyperän eukko

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Savitaipaleen kaunis kirkko täyttyi tuiskupäivänä ääriään myöten. Olimme kaikki tulleet yleisellä kutsulla nauttimaan konsertista, jonka päivänsankari, Jouko Saramies, oli järjestänyt meille syntymäpäivänään.

Hän oli halunnut juhlia kaikkien kanssa, kukaan ei ollut liian hyvä, ei liian huono. Emme tarvinneet juhla-lookia, ei meitä valittu arvomme tai varakkuuden mukaan. Ja siellä olimme, sekalainen kansa, ihmispaletti, joista jokaisen Jouko koki omalla tavallaan tärkeäksi. Jokainen kohtaaminen oli kasvattanut meitä itsekutakin sellaisiksi, mitä juuri nyt olimme.

Tervetuliaispuheessaan Saramies mainitsi erikoisesti perheen  tärkeyden. Kertoi myös pitkäaikaisesta yhteistyöstä Pekka Simojoen kanssa. Monet ovat olleet musiikilliset tapahtumat,joissa häntä on tarvittu, mm. kirkkonäytelmä Savinen taival. Eikä suomalaista gospeliakaan ilman Pekkaa olisi.

Jouko Saramies tahtoi, että kolehti kerätään Naisten pankin hyväksi, sen Saramies katsoo hyvin tärkeäksi yhteisöksi. Pienilläkin avustuksilla köyhät naiset maailmalla voivat saavuttaa paremman huomisen. Lopuksi syntymäpäiväsankari kiitti meitä ”kun tulitte myrskyn ja lumen läpi..”

Eteen astui illan esiintyjä, Pekka Simojoki kitaroineen. Muutamin sanoin  hän kertoi yhteyksistään niin Joukoon,kuin Savitaipaleeseenkin, ja mainitsi että ”eihän Joukolle voi sanoa, ei…” Ensimmäisenä kappaleena kuulimme laulun Anna tuulien tulla! Toivon, että kirkon vimeisimmässä kolosessa sanatkin kuuluivat hyvin, siinä lähellä tuntui, että sai kuunnella oikein artikulaation mestaria, ei jääneet sanat arvailuiksi. Ikkunan takana tuuli pyöritti lunta lasi vasten, ja sisällä kirkossa pienokaiset tulivat tanssimaan ihan esiintyjän eteen.

Vuosia sitten Jouko oli halunnut musiikkia näytelmään Savinen taival, kyllä siinä laulussa savikin soi, ja lapset riemuitsivat yhä kiipeillen ja hyppien alttariportailla. Simojoki katsoi heitä, ja kertoi tarinan lähetystyön ajoilta, siellä kirkot olivat aina täynnä, ja etualalla paljon lapsia. Mieleen jäivät myös sanat: ”Jumala käyttää vain tavallisia ihmisiä”.

Emme siis ole arvottomia! Jouko oli toivonut myös omia lauluja ja yksi sellainen oli Tavalliset kädet. – Eipä ollut esiintyjäkään smokissa tai tummassa puvussa, niin tavallisena hyvää työtä tekemässä tavallisilla, uskomattoman taitavilla käsillä. Mutta ymmärsimme, että jokainen auttava, hellivä, antava tavallinen käsi tekee taivaan työtä.

Simojoki kertoi vanhemmistaan, lähetystyötä tehneitä, nyt jo yli ysikymppisiä. Äitiä vaivasi muistisairaus, mutta hän tahtoi kuitenkin pitää puheen, nimet unohtuivat, mutta riitti kun tunsi ”laulajapojan”. Puhe päättyi tärkeisiin sanoihin ”…minä en muista, tärkeintä on että Jumala muistaa”

Korona-aika oli vaikeaa aikaa myös laulajapojalle, kun ihmisiä ei saanut tavata häntä kutsui risusavotta. Joskus kuitenkin laulu syntyi tuntemattoman ihmisen viestistä.  Riparimuistot olivat vallan valloittavia, nuoriso keksi mainion koreografian lauluun Olet vapaa, Nauraen  nuoret kiskaisivat ”irti päästä!”, kuin hiustupsun otsaltaan. Mutta kohtapa aikuiset hoksasivat, että tosihan se on: kun se on päässä, se on uskonto, mutta sydämessä se on usko. Pienessä riihikirkossa syntyi yksi Joukon toivelaulu Särkyneitten majatalo sekä Käsien teologia, joka kertoo tavallisten ihmisten tekemästä diakonityöstä, maanviljelijän lauluksi sanottiin ”jalat pidän mullassa maan, katse taivaassa!”

 Minä odotin oli tosi ihana laulu, ja tarina sen takana lähti maalauksesta, jossa maan matosen,mitättömän ihmisen käsi saa vihdoin koskettaa tärkeän viitan tupsua… Sillä sinä olet minulle rakas, ovi Taivaan auki on ja Näitä aikoja varten  – nämä laulut eivät ole vain lauluja, jokainen sana on tarkkaan harkittu ja tärkeä, jokaisessa laulussa on sanoma. Ja lapsen suusta aina totuuden kuulee… Kodissa pakattiin lähetystyöhön lähtöä varten. Kaikki on jo pakattu, kun 5-vuotias Pekka huomaa krusifiksin seinällä ja sanoo ”Otetaan Jeesus mukaan…” 60 vuotta myöhemmin  sama Jeesus löytyy yhä, on ollut mukana.

Lopuksi laulettiin yhdessä Tulkoon Joulu, joka sekin on tullut revittyä aikanaan kahtia, ja melkein roskiksen kautta kuitenkin johonkin laatikkoon laitettu, kunnes joku vaati joululaulua puolikkaista tuli sitten tämä ja Kaksi kynttilää.

Seurakunnan puolesta Simojokea kiittuiät kukkasin kirkkoherra Lea Karhinen ja kanttori  Aino Juntunen, ja toki kukkansa sai myös vaatimaton juhlittu Jouko Saramieskin, joka kiirehti ovelle hyvästelemään vieraitaan.

Jouko Saramiehessä on paljon entisen ajan kunnanlääkäriä, hänelle kaikki ovat olleet samanarvoisia, hän on halunnut tuntea kaikki ja tietää asiat tautien takana. Hän on huolehtinut meistä aina, ensin lääkärinä, ja nyt päättäjänä ja tutkijana. Ja onhan hän yksi Savitaipaleen Taneleistakin, vuonna 2000 hänet valittiin, ja olen sanomattoman ylpeä että sain olla Charlottana tällaisen ihmisen rinnalla. Kiitos meidän kaikkien puolesta , Jouko!  (Ps. kiitollisuudella totean vielä että ominaispiirteesi näyttävät olevan periytyvää lajia)